Vapaus käteen jää

Kun olin nuori, läheiseni viljelivät ajatusta ”mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kasvoin luottaen tähän, vaikka karulta ohje aina tuntui. Toinen ahkerasti käytetty sanonta oli myös ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Pakko myöntää, kärsitty on, niin vilua ku nälkää, mutta kruunuja ei vaan ole näkynyt. Menneen vuoden aikana lauseet ovat nousseet mieleen niin itseni kuin muidenkin kohdalla ja usein olen ajatellut, että kyllä nyt on jo niin paljon ”vahvistuttu”, että sais jo riittää. Onpa korona sitten koskettanut suoraan omaa yhteisöä tai ei, pandemia on koskettanut meitä ihan kaikkia. Mieleen on noussut useasti entisten oivien sanontojen rinnalle Haloo Helsingin kappaleesta ”Vapaus käteen jää” kaikkia edellisiä ehkä todempi viisaus ”Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa”. Kyllä, paljon on hajonnut.

On paljon tasoja vielä meidän edessä.
Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä.
Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton,
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.
On ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa.
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa,
ei muistojen päälle kultakerrosta saa.
Hymyilet tai itket, kuinka vaan
ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.

Haloo Helsinki

Tämä kevät meni teatterissa kokonaan yleisökontaktitta. Se on kuulkaa kova paikka jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle. Olen tässä kohtaa hienolla näköalapaikalla. Toiminhan parinkymmenen kokopäivänäyttelijätyövuoden jälkeen nyt sekä näyttelijänä että toimistotyöläisen hommissa yleisötyöntekijänä. Yleisökontaktittomuuteen suhtautumisessa on ollut puolensa ja puolensa.

Olen tänä keväänä istunut työpöytäni ääressä seuraten monet kulttuuriaiheiset webinaarit. Lähes kaikissa on korostettu sitä, miten kulttuurialan freelancereiden ja taidelaitosten yhteistyötä pitää kehittää koronan jälkeisessä hyvin vaikeassa tilanteessa.

Emme kiinteässä teatterissa ole kohdanneet yleisöä, mutta olemme voineet tehdä työtä koko ajan ja harjoitella uutta. Olemme olleet iskuvalmiudessa kuin aiturit valmiina lähtötelineissään, emmekä tule tarvitsemaan exit-suunnitelman täytäntöönpanon kohdalla siirtymäaikaa, vaan voimme avata ovet turvallisesti heti, kun siihen meille viranomaisten taholta vain lupa annetaan. Monet freelancerit eli friikut ovat jääneet tosi tyhjän päälle ja tilanne tulee jatkumaan heillä vaikeana vielä, sillä kiinteissä teattereissa odottaa moni valmiiksi tehty esitys yhteiskuntamme avautumista.  Useampikin teatterinjohtaja on toivonut sosiaalisen median kanavien kautta, että dialogi friikkujen kanssa vahvistuisi ja tekijöiden omat ajatushautomot voisivat tuottaa konkreettisia ideoita siitä, mitä tilanteen helpottamiseksi olisi tehtävissä. Monet ideat, kuten kotimaisten näytelmätekstien aktiivisempi tilaaminen, kotikirjailijat ja erilaiset yhteistyömahdollisuuksien kehittämiset ovatkin jatkuvasti työn alla, koronasta riippumatta. Nyt näitä suunnitelmia täytyy monessa paikassa toteuttaakin. Jostain laitoin muistiin kiinnostavan ehdotuksen siitä, että ohjelmistosuunnittelun periaatteiden ja tulevien suuntien artikulointi tehtäisiin selkeästi ulospäin, jotta tuotantopaikat, ideat ja tekijät voisivat kohdata helpommin. Tästä seurasi luontevana jatkumona idea, että teatterien nettisivuilta löytyisi osio ammattilaisille, joilla selkeästi kerrottaisiin, kenelle teosideoita tai omaa työpanostaan voi ehdottaa ja miten prosessi etenee. Hyvä, että toiveita sanotaan ääneen! Ideoita kuullessa helposti kuitenkin tuntuu, että näinhän me jo toimitaan. Olemme kuulolla ja otamme ideoita vastaan. Vai otammeko? Olemmeko oikeasti avoimia ja helposti lähestyttäviä? Tällaisten ideoitten julkinen esittäminen on osoitus siitä, että emme ole tavoitteessa täydellisesti onnistuneet.

Oman toiminnan kriittinen tarkastelu on kehittymisen kannalta ensisijaisen tärkeä taito. Siinä voi aina kehittyä. Yhä vahvemmin tämä pandemia on tuonut näkyväksi sen ilmiselvyyden, että kaikenlainen dialogin lisääminen ja toisen kuunteleminen on avain uusien ja toimivien ratkaisujen löytämiseen. Yhdessä työtä tehden voivat solmut avautua. Ehkäpä räikein individualismin aika on ohi ja palaamme yhteisöllisempään aikaan. Ehkä. Ja se ei välttämättä ole vain huono asia.

Jos pandemiasta on seurannut monenlaista kurjaa, on siitä seurannut myös hyvää. Niin vaikealta kuin sen myöntäminen välillä tuntuukin. Teatterimme henkilökunnan kesken tehdyssä kyselyssä hyvinä asioina nousi esiin mm. se, että enää ei tulla kipeänä töihin. Moni iloitsi siitä, että kun ihmiset sairastavat kotona, ei tavalliset nuhakuumeetkaan myllerrä enää joukoissa. Pitkittyneet, väsyttävät flunssat ovat kuluttaneet jengiä vuosittain ja nyt tuntuu tärkeältä, että tämä kierre on saatu katkaistua. Se on teatterissa kuulkaa valtava ajatuksen muutos entiseen. Aivan valtava! Teatteri on työpaikka, jossa on todella monen eri ammattikunnan edustajia. Jokainen vastaa omasta tontistaan aika yksin, ja vaikka kaikki perustuu tiiviiseen yhteistyöhön, ei toisen hommaan ole ketään toista tarvittaessa helposti siirrettävissä. En näyttelijänä taivu graafikoksi, eikä ompelija voi tuurata valoteknikkoa, vaikka kaikki lahjakkaita ollaankin. Koska sijaisia ei ole yksinkertaista tällaisessa työyhteisössä käyttää, kaikki pyrkivät sinnittelemään hommissaan sairaslomista huolimatta. Itse muistan elävästi, kuinka nuorena teatterikoululaisena olin töissä Samppalinnan Kesäteatterissa. Heti tervetuliaispuheessaan silloinen johtaja, mainio teatterineuvos Aulis Ruostepuro korosti kaikille, että ”teatteri on semmonen työpaikka, että sieltä ei olla poissa koskaan. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta heti siunaamisen jälkeen tuutte kipin kapin takaisin!” Ja me kaikki totisesti tottelimme.

Koronasta seuranneista hyvistä asioista nykyisessä työyhteisössäni nostan esiin myös kommentin, jossa sanottiin seuraavasti: ”Oon opetellut vetämään tiukempia rajoja työn ja oman jaksamisen suhteen ja alkanut tehdä enemmän semmosia juttuja jotka saa hyvälle mielelle. Vielä on matkaa tasapainoiseen arkeen mutta koronan myötä näitä asioita on pohtinut ihan eri lailla ja vienyt niitä eteenpäin myös työnantajan kanssa.” Joku toinen sanoi, että ”On herännyt tajuamaan monia päälaellaan olleita juttuja työkulttuurista ja työhyvinvoinnista, ja kuinka niitä voitais ottaa keskusteluun ja korjata.” Kolmas kommentoi: ”Olen myös oivaltanut miten paljon esitykset treenien seassa tuulettavat päätä. Kuuden päivän treeniviikko on ihan totista duunii verrattuna siihen, että näyttelis välil jo treenattua pläjäystä.”

Pidän näitä ja monia muita jaettuja oivalluksia aivan mielettömän arvokkaina. Omien rajojen vetäminen ja tasapainoisen arjen hakeminen ovat varmasti haasteita alalla kuin alalla. Teatterilaisilla työ ja harrastus helposti sekoittuvat, koska työ on monille elämäntapa. On aivan fantastista, jos pandemiasta on seurannut tällaista syvää ajatuksenmuutosta. Vastuunotto omasta elämästä on yksi haasteistamme suurimpia. Ei ole helppoa löytää vaihtoehtojen viidakosta itselle sopivinta tapaa elää. Jos korona on tuonut kaivattua tilaa ja aikaa ajatella ja pohtia näitä suuria kysymyksiä, siitähän ei voi olla kuin hyötyä. Niin uusiin ajatuksiin heränneille itselleen, kuin ihan kaikille heidän lähellään.

Koronan vuoksi toimintatavat ovat muuttuneet koko yhteiskunnassamme valtavan digiloikan myötä. Erilaisten neuvottelualustojen käyttö netissä on mahdollistanut kokousten pitämisen yhteisesti ilman fyysistä paikalle tuloa. Se on ollut mullistavaa. Joku työyhteisöstämme kommentoi asiaa seuraavasti: ”Etäkokoukset/koulutukset on hyvin hanskassa myös, mitä ei olis varmaan ilman koronaa. Sit on ollut pakko opetella sietämään kelluvaa olotilaa, epävarmuudessa lillumista.”

On vapautta valita myös toimia toisin, kuin on ennen toiminut. Vapautta ei ole, jos ei ole tilaa, mahdollisuutta ja näköalaa. Kuinka hienoa, että pakkopysähtyminen on vapauttanut luovuutta ja auttanut toisinvalitsemisessa. Suureksi asiaksi työyhteisömme keskusteluissa on noussut myös kiitollisuus. Kiitollisuus työstä, kiitollisuus työtovereista, järisyttävä kiitollisuus siitä, että saamme tehdä työtä intohimoammatissa, kukin omassaan. Se on suuri etuoikeus, jota kaikilla ei maailmassa ole ja se tuntuu juuri nyt ihan valtavan tärkeältä ja hienolta!

                                                                                                                                                     

Tytti Vänskä // näyttelijä ja yleisötyöntekij

Ihmisen ikävä toisen luo

Vuosi sitten elämäämme iski näkymätön uhka, kun koronavirus rantautui keskuuteemme. Kaikki muuttui. Myös teatterilla, jonka ovet suljettiin yleisöltä ja moni hieno esitys loppui, pyytämättä ja yllättäen. Ennakoimattomuus uuden edessä aiheutti sen, että jännitys ja ahdistuskin levisi. Töitä yritettiin tehdä ja uutta luoda, mutta haasteet olivat moninaiset. Ajoittain tunnelma oli jopa kaoottinen, koska jotkut pelkäsivät toisiaan. ”Kuka vaan voi olla kantaja. Pelastautukoon ken voi….” Pyrimme siirtymään etätöihin, mutta koska teatteri on lähikontaktilaji etätyö ei ole ihan tämän alan ykkösjuttu.

Syksy kuitenkin koitti, kuten se vuosittain pandemioista riippumatta tekee. Meilläkin oli teatterissa uutta, mitä esittää ja avasimme ovet yleisölle vastuullisesti. Esittämisen riemu oli suunnaton! Uusiin toimintatapoihin oli jo totuttu. Maskit olivat osa asustusta ja käsidesi toivottu hajuste. Elimme hetken miltei normaalisti, kunnes joulukuussa ovet suljettiin jälleen. Jäimme teatterilla tiiviisti omaan kuplaamme, mutta tulevaisuuteen uskoen jatkoimme harjoituksia eli työtä jokainen omalla osastollaan. Esittävässä taiteessa näyttämöltä näkyvä näyttelijöiden temmellys on vain jäävuoren huippu. Vuoren perustassa verstas, ompelimo, kampaamo, tekniikka, hallinto, markkinointi, yleisötyö – kaikki tekevät omaa työtään yhteiseksi hyväksi. Lopputulos eli valmis esitys on aina monen ammattilaisen yhteisen työn tulos. Esitystauon aikana olemme saaneet kaksi esitystä valmiiksi. Työ on jatkunut ja uutta luodaan. Nyt valmistellaan jo ensi syksyn esityksiä. Mutta yleisöä emme ole kohdanneet. On vielä arvoitus, miten tautitilanne maassamme kehittyy eli saammeko kahta valmiiksi tehtyä esitystä edes esittää. Mikä määrä monen ihmisen työtä ja ammattitaitoa on vaarassa vaipua unholaan! Mikä on teatteriesitys, jota esitetään tyhjälle katsomolle? Mitä siitä jää jäljelle, kun kukaan ei sitä ohjaajaa ja muutamaa henkilökunnan edustajaa lukuunottamatta elä, koe, hengitä yhdessä ja keskustele siitä?

Minulla on ihan hirvittävä esitysikävä.

Se tuntuu välillä aivan fyysisenä kipuna. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa. Olen kuullut useamman sanovan, että elävän kulttuurikokemuksen kaipuu sattuu kehossa. Muiden ihmisten ja yhdessä kokemisen kaipuu on niin kova, että tämäkin kokemus on jaettu kokemus. Epämiellyttävä sellainen. Esiintyjä työskentelee katseen alla. Hän hakee hyväksyvää katsetta, mutta on tottunut myös paheksuvaan, arvostelevaan, kriittiseenkin. Katsetta vaille jääminen aiheuttaa tyhjiön. Työstäni ei jää mitään jäljelle, jos sitä ei kukaan näe. Näiden tunnelmien keskellä tuntuu vaikealta tajuta, että moni katsoja ei oikeasti näytä tietävän, mitä esitystauko konkreettisesti työntekijöiden kannalta tarkoittaa. Tietämättömyys aiheuttaa sen, että ilmaan heitetään myös närkästyneitä kommentteja ”menisitte oikeisiin töihin”. Sen kuuleminen nostaa kyyneleet silmiin. Mitä ovat ne oikeat työt, joihin meidän pitäisi mennä? Miksei minun työni ole oikeaa, miksi joku toinen työ on enemmän oikeaa? Uusi teatterinjohtajamme kertoi hänelle sanotun, että ”nyt kun teatteri on suljettu, et sitten voinutkaan aloittaa.” Moni työntekijä tunnistaa kysymyksen ”mitä te teette kun ei ole mitään tekemistä?” Voi kunpa ihmiset tietäisivät. Ja siksikin me nyt kerromme. Avaamme arkeamme, valotamme työnkuviamme lisää.

Näyttelijä Oulusta, meille jyväskyläläisillekin tuttu Maija Andersson avasi upeasti teatterin arkea facebookissa helmikuussa koronakurimuksen keskellä. Pitkässä kirjoituksessaan Maija sanoo näyttelijäntyöstä mm. seuraavasti: ”Tämä ei ole mikään leikkiammatti vaan yliopistossa suoritettava maisterintutkinto. Työ on yhteiskunnallista ja hyvinvointia edistävää. Parhaimmillaan yleisötyötä, nuorisotyötä ja työtä erityisryhmien parissa. Sosiaalinen arvo on todennettavissa. Samalla kun luemme nuorten pahoinvoinnista, suojelevien rakenteiden pettämisestä ja väkivaltaisista teoista nousee kontaktoivan sekä itseilmaisua ja itsetuntemusta vahvistavan taiteen ja työn merkitys.”

Koronakurjimus on osoittanut, kuinka meillä kulttuurin edustajilla on itsellämme vielä paljon tehtävää siinä, miten tuomme työtämme ja sen merkitystä näkyväksi. Kulttuuriala on modernissa valtiossa aivan keskeinen osa henkistä ja taloudellistakin dynamiikkaa. Me olemme olemassa ja meidän merkityksemme vaikuttaa myös esitystauon aikana. Me emme lakkaa olemasta, vaikka ovet ovat kiinni. On todettu, että kun kulttuuriala vaurioituu, vaurioituu koko yhteiskunta, ja pahemmin sekä vaikeammin korjattavissa olevalla tavalla, kuin mitä päättäjät ilmeisesti osaavat edes ajatella. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle, kuin itse kulttuurin kentälle. On todettu myös, ettei tämä ole fraasi, vaan tosiasia. Pahoinvointi, yksinäisyys ja monet mielenterveyden häiriöt ovat tutkitusti lisääntyneet kaikissa väestöryhmissä ja tiukentunut talous ja jumiin kotiin jääminen ovat ajaneet ihmisiä jo jopa äärimmäisiin tekoihin. Yhteisöllisyyden puuttuminen ja luova toiminta yhteisten kiinnostusten parissa, ryhmät, seurat, kerhot – ne kaikki ovat tauolle siirrettyinä jättäneet ison aukon ihmisten elämään. Yksin voi monenlaista kotonaan harrastaa, muttei se kanna määräänsä pidemmälle. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Elämysten jakaminen yhdessä tuo suuren merkityksen elämään. Nyt siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta. Tämän tosiasian edessä olemme me kaikki, myös teatterin sisällä omassa kuplassaan työskentelevät teatterin monet oman alansa ammattilaiset.

Esitysikävä on todellinen, se tuntuu luissa ja ytimissä asti, mutta jonain päivänä ovet jälleen avataan ja ikävä kaikkoaa. Energiat pääsevät taas virtaamaan vapaina. Tunteet voivat maskien takaa tulla näytetyiksi ja läsnäolo ja kontakti saa taas ottaa valtaansa. Jonain päivänä saa jopa koskettaa. Sitä odottaessa työ aktiivisesti jatkuu.

Tytti Vänskä //
näyttelijä ja yleisötyöntekijä