Tuhat ja yksi tarinaa

”Että mä oon kyllästynyt sanaan narratiivi”, sanoi teatterintekijä harjoituksista kotiin tullessaan. Narratiivi-sanaa on toki viljelty etenkin teatterikeskustelussa viime vuosina paljon. Kuka saa kertoa ja kenen tarinaa ja kenen silmälasien läpi katsomme maailmaa?

Vuosi sitten nämä kysymykset nousivat suureksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituskohun myötä. Kohu nosti esiin tärkeää keskustelua niin kulttuurisesta omimisesta kuin myös sukupuolen esittämisestä. Julkisesti käytyjen keskustelujen myötä on käynyt ilmiselväksi, että termien ja tulkintojen kanssa on oltava tarkkana ja on ymmärrettävä, mitä mikin sana faktisesti tarkoittaa. On ymmärrettävä vähemmistöjen asema, mutta myös oma etuoikeutettu asema. Positio, josta meistä kukin asioita tarkastelee määrittelee näkökulmaamme.

Mielipiteet politisoituvat herkästi ja keskustelusta katoaa rakentavuus, jos mielipiteiden jakolinjat ovat jyrkkiä. Varmojen vastausten sijaan meillä on enimmäkseen vain kiinnostavia huomioita, tuntemuksia ja ajatuksia ja tärkein onkin varmaan tulla tietoiseksi omista ajatuskuluistaan ja näkemyksistään. Tärkeää on ymmärtää, mistä omat ajatukset kumpuavat.

Rakastan tarinoita. Niin satuja kuin elämäkertojakin. Hyvä juttu, hauska sutkaus tai anekdootti pelastaa jokaisen väsyneen hetken. Teatterissa olen aina tarinoiden äärellä, onhan teatterin tekeminen yhtä tarinan kerrontaa. Siinä me olemme ja yhteisesti jaamme hetken. Toiset haltioituvat, kun yksi kertoo. Hyvä tarinankertoja saa aina kuulijat hiljenemään ottaessaan tilanteen haltuun. Hetki on monella tapaa maaginen.

Teatterin esitystilanteessa asetelma on ennalta päätetty ja kertojavuoro ennalta jaettu. Jutun kommentointi säästetään väliajalle ja esityksen jälkeen. Lavalta kerrotaan ja kuulijat yleisössä ottavat vastaan. Käsittelemme teatterissa tuttuja tai uusia aiheita ja joskus onnistumme jopa kertomaan heidän tarinoitaan, joita ei muutoin kuulla. Teatteri voi antaa näin äänen myös hiljaisemmille. Prosessi on pitkä ja monipolvinen. Näytelmäkirjailija valitsee aiheensa ja siitä näkökulman, josta kirjoittaa näytelmänsä. Aihe, teema, kertomus ja sen sävy ovat kaikki valintoja. Ohjaaja lukee tekstiä omasta näkökulmastaan ja tekstin sävy hioutuu. Yhtä lailla näyttelijä tekee valintaa kaikessa toiminnassaan; jokainen ele tai äänenpaino on tietoinen valinta. Paitsi improvisaatioteatterissa. Siinä tarina syntyy vasta muiden edessä.

Me ihmiset emme pyöri täällä pelkästään sattumanvaraisesti. Jokainen tekomme on valintaa. Ajautuminenkin on omalla tavallaan valinta. Valintojen seurauksena elämämme on jatkumo ja sellaisena tavattoman kiinnostava, omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Meistä jokaisen elämästä voisi kirjoittaa elämäkerran. Niin sinun, kuin minunkin. Koska kaikkea elämässä tapahtunutta ei voi kuitenkaan mahduttaa yhteen kertomukseen, jokainen elämäkerta muotoutuu valintojen seurauksena. Muisti jo itsessään valitsee, mitä se muistaa. Jos tapahtuma on elämässämme ollut kiinnostava, me todennäköisemmin muistamme sen myöhemmin. Mutta kyllä monenlaista kiinnostavaakin katoaa mielestä ja palaa kenties vasta valokuvien tai muiden kertomien tarinoiden kautta. ”Niin tosiaan, minäkin olin siellä, minäkin osallistuin aikanaan siihen, minäkin…”

On kiinnostavaa, kuinka eri tavalla ihmiset voivat muistaa yhteisesti koetun. Saman perheen lapsilla saattaa olla hyvinkin erilainen mielikuva lapsuudesta. Kaikki totuudet, eriävätkin ovat kuitenkin kantajalleen tosia. Nämä tarinat muovaavat ajatusmaailmaamme.

Millaista tarinaa sinä kerrot itsestäsi? Mikä on näkökulmasi omaan elämääsi tänään? Onko se sama, kuin mitä se oli nuorena?

Lyhyessä ajassa ympäri maailmaa hittikirjaksi osoittautunut Michelle Obaman ”Minun tarinani” on Michellen itsensä kertoma elämäntarina, jonka nainen kertoo upeasti omalla äänellään. Michelle kertoo kirjassaan valinnoistaan. Hän sanoo, että olisi yhtä hyvin voinut kertoa tarinansa myös toisesta näkökulmasta, toisenlaisten linssien läpi. Elämä on niin täynnä tapahtumia, että teemme valintaa jatkuvasti siitä, mitä valitsemme kerrottavaksi. Kaikkea ei voi valita. Valintojen seurauksena meitä katsotaan ja kuullaan tietyllä tavalla.

Kirja puhutteli minua valtavasti. Se oli karu, kaunis, rehellinen, monivaiheinen. Se avarsi näkymää Yhdysvaltojen entisestä ensimmäisestä naisesta kaikkiin suuntiin. Kirjan sivuilla Michelle Obama näyttäytyi ei vain tyyli-ikonina ja upeana ilmestyksenä, vaan myös ihmisenä kaikkine puolineen. Hänkin on äiti, vaimo ja tytär ja hänelläkin on omia haaveita ja unelmia. Eivätkä edes Michellen kaltaisen vaikuttajan kaikki unelmat ole aina toteutuneet. Lasi voi olla puolityhjä tai puolitäysi, riippuen katsojansa näkökulmasta.

Michelle Obama kirjoittaa kirjansa epilogissa rohkaisevasti: ”Olen tavallinen ihminen, joka huomasi kulkevansa epätavallista taivalta. Toivon tarinani kertomalla tekeväni tilaa muille tarinoille ja muille äänille, avartavani käsitystä siitä, kuka kuuluu minnekin ja miksi. — Jokaista minulle avattua ovea kohden olen yrittänyt avata oman oveni muille. — kutsukaamme toisemme sisään. Kenties silloin alamme pelätä vähemmän, tehdä vähemmän vääriä oletuksia ja päästää irti niistä ennakkoluuloista, jotka meitä tarpeettomasti jakavat. Kenties pystymme silloin paremmin ymmärtämään, miltä osin olemme samanlaisia.”

Jos kenen tahansa kokemuksista voi siis kertoa kiinnostavan tarinan, muodostuu ratkaisevaksi se, kuka kertoo ja miten tarina kerrotaan. Hyvää tarinankertojaa ei voita mikään, mutta merkityksellistä on myös se, miksi tarina kerrotaan ja mihin kertomuksella pyritään. Ja tässä päästään teatterintekijän mitan täyttäneeseen ”narratiiviin”: joskus on raskasta pohtia ammatikseen sitä, mikä on narratiivi eli kertomus. Punnita päivittäin, olemmeko kertomassa jostakusta uhri- vai sankaritarinaa. Puntaroida alituiseen, kerrommeko samaa tarinaa ja samasta näkökulmasta kuin niin monet muut. Vahvistammeko stereotypiaa vai tuommeko tarinaan uuden näkökulman? Onko narratiivi totta tänään tässä ja nyt?

Taiteen ja tieteen vapautta on suojeltava eikä taiteen tekijä voi katsoa mitään asiaa vain yhden tietyn ideologian läpi. Itsesensuurille ei kannata antaa liikaa valtaa, mutta olisi ihan kiva olla kohtelias ja huomaavainen. Raskainta on tuntea syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että vaikka kaikkensa yrittää, joku voi yleisössä tulkita tarkoituksen toiseksi ja pahastua.

Hyvän tarinankertojan on helpoin inspiroitua hyvästä ja selkeästä kertomuksesta, jossa on uusi ja ennen kuulematon näkökulma. Raskaiksi koetuissa hetkissä auttavat työtoverit, joihin voi luottaa ja joiden kanssa keskustelu vaikeistakin asioista onnistuu. Tiedämme, että hyvin kerrottuja tarinoita jakamalla voimme lisätä empatiaa ja uskovat katsojat tai eivät, ainakin meidän teatterissa todella yritetään olla tiedostavia ja oikeudenmukaisia ja kertoa niitä todellisia tarinoita! Sellaisia tarinoita, joiden äärellä myös itse viihdymme ja joista vaikutumme.

Tytti Vänskä

Ensiaskeleita meidän teatterissa

Hei, täällä kirjoittelee yksi Jyväskylän kaupunginteatterin uusimmista tulokkaista. Olen Turkka Saarikoski, teatterin uusi tuotanto- ja viestintävastaava. Tällaista työtehtävää ei ole ennen tässä talossa ollut. Huolehdin siis tuotannollisista tehtävistä, kuten vierailija- ja yhteistyöesitysten järjestelyistä ja suunnittelusta, mutta vaikutan vahvasti myös teatterin viestinnän saralla. Aloitin täällä elokuun toisena päivänä.

Ensimmäinen työpäivä oli mykistävä. Iloiset tervehdykset ja hymyilevät esittäytymiset alkoivat jo teatterin takapihalla. Tunsin itseni todella tervetulleeksi ja ihmisistä huokuva positiivisuus ja lämpö tekivät mojovan vaikutuksen. Olen tähän ikään mennessä tömähtänyt jos jonkinmoisiin työyhteisöihin, mutta koskaan ennen ei ole olo ollut näin aurinkoinen ja tunnelma näin lämmin. Kaikki vastaantulijat pysähtyivät käytävällä esittäytymään ja vaihtamaan pari ystävällistä sanaa – vaikuttavaa!

Teatterin loppukesästä syksyä kohti kallistuva elo on ollut hektistä ja hermoilevaakin. Kaikki ovat kantaneet syvää huolta mahdollisuudesta päästä esittämään suurella sydämellä treenattuja teoksia yleisön eteen. AVI:n muuttuvat ohjeistukset ja määräykset ovat olleet jatkuvan seurannan alla ja kaikkeen on varauduttu. Oli kaikille valtaisa helpotus, kun ehdottomasta kahden metrin turvavälimääräyksestä luovuttiin; ilouutisen myötä taisi vierähtää muutama onnen kyynelkin eri puolilla meidän teatteria.

Lehdistötiedotteita, vierailijatarjokkaisiin tutustumista, esiintymissopimuksia, lehdistötilaisuuksia, käsiohjelmatekstien kirjoittamista ja moderointia, suora tv-lähetys valtakunnanverkkoon, radiohaastattelu, uutiskirjeitä, webbisivuston päivitystä, ensi-iltajuhlien suunnittelua, pressikuvien metsästystä Espanjasta… monenmoista on sisältynyt Turkka-pojan uuden uran alkumetreille. Tykkään. Nautin. Olen ylpeä ja onnellinen tästä hienosta porukasta, meidän teatterista. Ensimmäiset ensi-illat, Luotto ja The Addams Family ovat molemmat aivan mahtavia!

Tervetuloa meidän teatteriin!

Turkka Saarikoski // tuotanto- ja viestintävastaava

Vapaus käteen jää

Kun olin nuori, läheiseni viljelivät ajatusta ”mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kasvoin luottaen tähän, vaikka karulta ohje aina tuntui. Toinen ahkerasti käytetty sanonta oli myös ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Pakko myöntää, kärsitty on, niin vilua ku nälkää, mutta kruunuja ei vaan ole näkynyt. Menneen vuoden aikana lauseet ovat nousseet mieleen niin itseni kuin muidenkin kohdalla ja usein olen ajatellut, että kyllä nyt on jo niin paljon ”vahvistuttu”, että sais jo riittää. Onpa korona sitten koskettanut suoraan omaa yhteisöä tai ei, pandemia on koskettanut meitä ihan kaikkia. Mieleen on noussut useasti entisten oivien sanontojen rinnalle Haloo Helsingin kappaleesta ”Vapaus käteen jää” kaikkia edellisiä ehkä todempi viisaus ”Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa”. Kyllä, paljon on hajonnut.

On paljon tasoja vielä meidän edessä.
Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä.
Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton,
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.
On ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa.
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa,
ei muistojen päälle kultakerrosta saa.
Hymyilet tai itket, kuinka vaan
ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.

Haloo Helsinki

Tämä kevät meni teatterissa kokonaan yleisökontaktitta. Se on kuulkaa kova paikka jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle. Olen tässä kohtaa hienolla näköalapaikalla. Toiminhan parinkymmenen kokopäivänäyttelijätyövuoden jälkeen nyt sekä näyttelijänä että toimistotyöläisen hommissa yleisötyöntekijänä. Yleisökontaktittomuuteen suhtautumisessa on ollut puolensa ja puolensa.

Olen tänä keväänä istunut työpöytäni ääressä seuraten monet kulttuuriaiheiset webinaarit. Lähes kaikissa on korostettu sitä, miten kulttuurialan freelancereiden ja taidelaitosten yhteistyötä pitää kehittää koronan jälkeisessä hyvin vaikeassa tilanteessa.

Emme kiinteässä teatterissa ole kohdanneet yleisöä, mutta olemme voineet tehdä työtä koko ajan ja harjoitella uutta. Olemme olleet iskuvalmiudessa kuin aiturit valmiina lähtötelineissään, emmekä tule tarvitsemaan exit-suunnitelman täytäntöönpanon kohdalla siirtymäaikaa, vaan voimme avata ovet turvallisesti heti, kun siihen meille viranomaisten taholta vain lupa annetaan. Monet freelancerit eli friikut ovat jääneet tosi tyhjän päälle ja tilanne tulee jatkumaan heillä vaikeana vielä, sillä kiinteissä teattereissa odottaa moni valmiiksi tehty esitys yhteiskuntamme avautumista.  Useampikin teatterinjohtaja on toivonut sosiaalisen median kanavien kautta, että dialogi friikkujen kanssa vahvistuisi ja tekijöiden omat ajatushautomot voisivat tuottaa konkreettisia ideoita siitä, mitä tilanteen helpottamiseksi olisi tehtävissä. Monet ideat, kuten kotimaisten näytelmätekstien aktiivisempi tilaaminen, kotikirjailijat ja erilaiset yhteistyömahdollisuuksien kehittämiset ovatkin jatkuvasti työn alla, koronasta riippumatta. Nyt näitä suunnitelmia täytyy monessa paikassa toteuttaakin. Jostain laitoin muistiin kiinnostavan ehdotuksen siitä, että ohjelmistosuunnittelun periaatteiden ja tulevien suuntien artikulointi tehtäisiin selkeästi ulospäin, jotta tuotantopaikat, ideat ja tekijät voisivat kohdata helpommin. Tästä seurasi luontevana jatkumona idea, että teatterien nettisivuilta löytyisi osio ammattilaisille, joilla selkeästi kerrottaisiin, kenelle teosideoita tai omaa työpanostaan voi ehdottaa ja miten prosessi etenee. Hyvä, että toiveita sanotaan ääneen! Ideoita kuullessa helposti kuitenkin tuntuu, että näinhän me jo toimitaan. Olemme kuulolla ja otamme ideoita vastaan. Vai otammeko? Olemmeko oikeasti avoimia ja helposti lähestyttäviä? Tällaisten ideoitten julkinen esittäminen on osoitus siitä, että emme ole tavoitteessa täydellisesti onnistuneet.

Oman toiminnan kriittinen tarkastelu on kehittymisen kannalta ensisijaisen tärkeä taito. Siinä voi aina kehittyä. Yhä vahvemmin tämä pandemia on tuonut näkyväksi sen ilmiselvyyden, että kaikenlainen dialogin lisääminen ja toisen kuunteleminen on avain uusien ja toimivien ratkaisujen löytämiseen. Yhdessä työtä tehden voivat solmut avautua. Ehkäpä räikein individualismin aika on ohi ja palaamme yhteisöllisempään aikaan. Ehkä. Ja se ei välttämättä ole vain huono asia.

Jos pandemiasta on seurannut monenlaista kurjaa, on siitä seurannut myös hyvää. Niin vaikealta kuin sen myöntäminen välillä tuntuukin. Teatterimme henkilökunnan kesken tehdyssä kyselyssä hyvinä asioina nousi esiin mm. se, että enää ei tulla kipeänä töihin. Moni iloitsi siitä, että kun ihmiset sairastavat kotona, ei tavalliset nuhakuumeetkaan myllerrä enää joukoissa. Pitkittyneet, väsyttävät flunssat ovat kuluttaneet jengiä vuosittain ja nyt tuntuu tärkeältä, että tämä kierre on saatu katkaistua. Se on teatterissa kuulkaa valtava ajatuksen muutos entiseen. Aivan valtava! Teatteri on työpaikka, jossa on todella monen eri ammattikunnan edustajia. Jokainen vastaa omasta tontistaan aika yksin, ja vaikka kaikki perustuu tiiviiseen yhteistyöhön, ei toisen hommaan ole ketään toista tarvittaessa helposti siirrettävissä. En näyttelijänä taivu graafikoksi, eikä ompelija voi tuurata valoteknikkoa, vaikka kaikki lahjakkaita ollaankin. Koska sijaisia ei ole yksinkertaista tällaisessa työyhteisössä käyttää, kaikki pyrkivät sinnittelemään hommissaan sairaslomista huolimatta. Itse muistan elävästi, kuinka nuorena teatterikoululaisena olin töissä Samppalinnan Kesäteatterissa. Heti tervetuliaispuheessaan silloinen johtaja, mainio teatterineuvos Aulis Ruostepuro korosti kaikille, että ”teatteri on semmonen työpaikka, että sieltä ei olla poissa koskaan. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta heti siunaamisen jälkeen tuutte kipin kapin takaisin!” Ja me kaikki totisesti tottelimme.

Koronasta seuranneista hyvistä asioista nykyisessä työyhteisössäni nostan esiin myös kommentin, jossa sanottiin seuraavasti: ”Oon opetellut vetämään tiukempia rajoja työn ja oman jaksamisen suhteen ja alkanut tehdä enemmän semmosia juttuja jotka saa hyvälle mielelle. Vielä on matkaa tasapainoiseen arkeen mutta koronan myötä näitä asioita on pohtinut ihan eri lailla ja vienyt niitä eteenpäin myös työnantajan kanssa.” Joku toinen sanoi, että ”On herännyt tajuamaan monia päälaellaan olleita juttuja työkulttuurista ja työhyvinvoinnista, ja kuinka niitä voitais ottaa keskusteluun ja korjata.” Kolmas kommentoi: ”Olen myös oivaltanut miten paljon esitykset treenien seassa tuulettavat päätä. Kuuden päivän treeniviikko on ihan totista duunii verrattuna siihen, että näyttelis välil jo treenattua pläjäystä.”

Pidän näitä ja monia muita jaettuja oivalluksia aivan mielettömän arvokkaina. Omien rajojen vetäminen ja tasapainoisen arjen hakeminen ovat varmasti haasteita alalla kuin alalla. Teatterilaisilla työ ja harrastus helposti sekoittuvat, koska työ on monille elämäntapa. On aivan fantastista, jos pandemiasta on seurannut tällaista syvää ajatuksenmuutosta. Vastuunotto omasta elämästä on yksi haasteistamme suurimpia. Ei ole helppoa löytää vaihtoehtojen viidakosta itselle sopivinta tapaa elää. Jos korona on tuonut kaivattua tilaa ja aikaa ajatella ja pohtia näitä suuria kysymyksiä, siitähän ei voi olla kuin hyötyä. Niin uusiin ajatuksiin heränneille itselleen, kuin ihan kaikille heidän lähellään.

Koronan vuoksi toimintatavat ovat muuttuneet koko yhteiskunnassamme valtavan digiloikan myötä. Erilaisten neuvottelualustojen käyttö netissä on mahdollistanut kokousten pitämisen yhteisesti ilman fyysistä paikalle tuloa. Se on ollut mullistavaa. Joku työyhteisöstämme kommentoi asiaa seuraavasti: ”Etäkokoukset/koulutukset on hyvin hanskassa myös, mitä ei olis varmaan ilman koronaa. Sit on ollut pakko opetella sietämään kelluvaa olotilaa, epävarmuudessa lillumista.”

On vapautta valita myös toimia toisin, kuin on ennen toiminut. Vapautta ei ole, jos ei ole tilaa, mahdollisuutta ja näköalaa. Kuinka hienoa, että pakkopysähtyminen on vapauttanut luovuutta ja auttanut toisinvalitsemisessa. Suureksi asiaksi työyhteisömme keskusteluissa on noussut myös kiitollisuus. Kiitollisuus työstä, kiitollisuus työtovereista, järisyttävä kiitollisuus siitä, että saamme tehdä työtä intohimoammatissa, kukin omassaan. Se on suuri etuoikeus, jota kaikilla ei maailmassa ole ja se tuntuu juuri nyt ihan valtavan tärkeältä ja hienolta!

                                                                                                                                                     

Tytti Vänskä // näyttelijä ja yleisötyöntekijä

Ihmisen ikävä toisen luo

Vuosi sitten elämäämme iski näkymätön uhka, kun koronavirus rantautui keskuuteemme. Kaikki muuttui. Myös teatterilla, jonka ovet suljettiin yleisöltä ja moni hieno esitys loppui, pyytämättä ja yllättäen. Ennakoimattomuus uuden edessä aiheutti sen, että jännitys ja ahdistuskin levisi. Töitä yritettiin tehdä ja uutta luoda, mutta haasteet olivat moninaiset. Ajoittain tunnelma oli jopa kaoottinen, koska jotkut pelkäsivät toisiaan. ”Kuka vaan voi olla kantaja. Pelastautukoon ken voi….” Pyrimme siirtymään etätöihin, mutta koska teatteri on lähikontaktilaji etätyö ei ole ihan tämän alan ykkösjuttu.

Syksy kuitenkin koitti, kuten se vuosittain pandemioista riippumatta tekee. Meilläkin oli teatterissa uutta, mitä esittää ja avasimme ovet yleisölle vastuullisesti. Esittämisen riemu oli suunnaton! Uusiin toimintatapoihin oli jo totuttu. Maskit olivat osa asustusta ja käsidesi toivottu hajuste. Elimme hetken miltei normaalisti, kunnes joulukuussa ovet suljettiin jälleen. Jäimme teatterilla tiiviisti omaan kuplaamme, mutta tulevaisuuteen uskoen jatkoimme harjoituksia eli työtä jokainen omalla osastollaan. Esittävässä taiteessa näyttämöltä näkyvä näyttelijöiden temmellys on vain jäävuoren huippu. Vuoren perustassa verstas, ompelimo, kampaamo, tekniikka, hallinto, markkinointi, yleisötyö – kaikki tekevät omaa työtään yhteiseksi hyväksi. Lopputulos eli valmis esitys on aina monen ammattilaisen yhteisen työn tulos. Esitystauon aikana olemme saaneet kaksi esitystä valmiiksi. Työ on jatkunut ja uutta luodaan. Nyt valmistellaan jo ensi syksyn esityksiä. Mutta yleisöä emme ole kohdanneet. On vielä arvoitus, miten tautitilanne maassamme kehittyy eli saammeko kahta valmiiksi tehtyä esitystä edes esittää. Mikä määrä monen ihmisen työtä ja ammattitaitoa on vaarassa vaipua unholaan! Mikä on teatteriesitys, jota esitetään tyhjälle katsomolle? Mitä siitä jää jäljelle, kun kukaan ei sitä ohjaajaa ja muutamaa henkilökunnan edustajaa lukuunottamatta elä, koe, hengitä yhdessä ja keskustele siitä?

Minulla on ihan hirvittävä esitysikävä.

Se tuntuu välillä aivan fyysisenä kipuna. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa. Olen kuullut useamman sanovan, että elävän kulttuurikokemuksen kaipuu sattuu kehossa. Muiden ihmisten ja yhdessä kokemisen kaipuu on niin kova, että tämäkin kokemus on jaettu kokemus. Epämiellyttävä sellainen. Esiintyjä työskentelee katseen alla. Hän hakee hyväksyvää katsetta, mutta on tottunut myös paheksuvaan, arvostelevaan, kriittiseenkin. Katsetta vaille jääminen aiheuttaa tyhjiön. Työstäni ei jää mitään jäljelle, jos sitä ei kukaan näe. Näiden tunnelmien keskellä tuntuu vaikealta tajuta, että moni katsoja ei oikeasti näytä tietävän, mitä esitystauko konkreettisesti työntekijöiden kannalta tarkoittaa. Tietämättömyys aiheuttaa sen, että ilmaan heitetään myös närkästyneitä kommentteja ”menisitte oikeisiin töihin”. Sen kuuleminen nostaa kyyneleet silmiin. Mitä ovat ne oikeat työt, joihin meidän pitäisi mennä? Miksei minun työni ole oikeaa, miksi joku toinen työ on enemmän oikeaa? Uusi teatterinjohtajamme kertoi hänelle sanotun, että ”nyt kun teatteri on suljettu, et sitten voinutkaan aloittaa.” Moni työntekijä tunnistaa kysymyksen ”mitä te teette kun ei ole mitään tekemistä?” Voi kunpa ihmiset tietäisivät. Ja siksikin me nyt kerromme. Avaamme arkeamme, valotamme työnkuviamme lisää.

Näyttelijä Oulusta, meille jyväskyläläisillekin tuttu Maija Andersson avasi upeasti teatterin arkea facebookissa helmikuussa koronakurimuksen keskellä. Pitkässä kirjoituksessaan Maija sanoo näyttelijäntyöstä mm. seuraavasti: ”Tämä ei ole mikään leikkiammatti vaan yliopistossa suoritettava maisterintutkinto. Työ on yhteiskunnallista ja hyvinvointia edistävää. Parhaimmillaan yleisötyötä, nuorisotyötä ja työtä erityisryhmien parissa. Sosiaalinen arvo on todennettavissa. Samalla kun luemme nuorten pahoinvoinnista, suojelevien rakenteiden pettämisestä ja väkivaltaisista teoista nousee kontaktoivan sekä itseilmaisua ja itsetuntemusta vahvistavan taiteen ja työn merkitys.”

Koronakurjimus on osoittanut, kuinka meillä kulttuurin edustajilla on itsellämme vielä paljon tehtävää siinä, miten tuomme työtämme ja sen merkitystä näkyväksi. Kulttuuriala on modernissa valtiossa aivan keskeinen osa henkistä ja taloudellistakin dynamiikkaa. Me olemme olemassa ja meidän merkityksemme vaikuttaa myös esitystauon aikana. Me emme lakkaa olemasta, vaikka ovet ovat kiinni. On todettu, että kun kulttuuriala vaurioituu, vaurioituu koko yhteiskunta, ja pahemmin sekä vaikeammin korjattavissa olevalla tavalla, kuin mitä päättäjät ilmeisesti osaavat edes ajatella. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle, kuin itse kulttuurin kentälle. On todettu myös, ettei tämä ole fraasi, vaan tosiasia. Pahoinvointi, yksinäisyys ja monet mielenterveyden häiriöt ovat tutkitusti lisääntyneet kaikissa väestöryhmissä ja tiukentunut talous ja jumiin kotiin jääminen ovat ajaneet ihmisiä jo jopa äärimmäisiin tekoihin. Yhteisöllisyyden puuttuminen ja luova toiminta yhteisten kiinnostusten parissa, ryhmät, seurat, kerhot – ne kaikki ovat tauolle siirrettyinä jättäneet ison aukon ihmisten elämään. Yksin voi monenlaista kotonaan harrastaa, muttei se kanna määräänsä pidemmälle. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Elämysten jakaminen yhdessä tuo suuren merkityksen elämään. Nyt siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta. Tämän tosiasian edessä olemme me kaikki, myös teatterin sisällä omassa kuplassaan työskentelevät teatterin monet oman alansa ammattilaiset.

Esitysikävä on todellinen, se tuntuu luissa ja ytimissä asti, mutta jonain päivänä ovet jälleen avataan ja ikävä kaikkoaa. Energiat pääsevät taas virtaamaan vapaina. Tunteet voivat maskien takaa tulla näytetyiksi ja läsnäolo ja kontakti saa taas ottaa valtaansa. Jonain päivänä saa jopa koskettaa. Sitä odottaessa työ aktiivisesti jatkuu.

Tytti Vänskä //
näyttelijä ja yleisötyöntekijä