Ihmisen ikävä toisen luo

Vuosi sitten elämäämme iski näkymätön uhka, kun koronavirus rantautui keskuuteemme. Kaikki muuttui. Myös teatterilla, jonka ovet suljettiin yleisöltä ja moni hieno esitys loppui, pyytämättä ja yllättäen. Ennakoimattomuus uuden edessä aiheutti sen, että jännitys ja ahdistuskin levisi. Töitä yritettiin tehdä ja uutta luoda, mutta haasteet olivat moninaiset. Ajoittain tunnelma oli jopa kaoottinen, koska jotkut pelkäsivät toisiaan. ”Kuka vaan voi olla kantaja. Pelastautukoon ken voi….” Pyrimme siirtymään etätöihin, mutta koska teatteri on lähikontaktilaji etätyö ei ole ihan tämän alan ykkösjuttu.

Syksy kuitenkin koitti, kuten se vuosittain pandemioista riippumatta tekee. Meilläkin oli teatterissa uutta, mitä esittää ja avasimme ovet yleisölle vastuullisesti. Esittämisen riemu oli suunnaton! Uusiin toimintatapoihin oli jo totuttu. Maskit olivat osa asustusta ja käsidesi toivottu hajuste. Elimme hetken miltei normaalisti, kunnes joulukuussa ovet suljettiin jälleen. Jäimme teatterilla tiiviisti omaan kuplaamme, mutta tulevaisuuteen uskoen jatkoimme harjoituksia eli työtä jokainen omalla osastollaan. Esittävässä taiteessa näyttämöltä näkyvä näyttelijöiden temmellys on vain jäävuoren huippu. Vuoren perustassa verstas, ompelimo, kampaamo, tekniikka, hallinto, markkinointi, yleisötyö – kaikki tekevät omaa työtään yhteiseksi hyväksi. Lopputulos eli valmis esitys on aina monen ammattilaisen yhteisen työn tulos. Esitystauon aikana olemme saaneet kaksi esitystä valmiiksi. Työ on jatkunut ja uutta luodaan. Nyt valmistellaan jo ensi syksyn esityksiä. Mutta yleisöä emme ole kohdanneet. On vielä arvoitus, miten tautitilanne maassamme kehittyy eli saammeko kahta valmiiksi tehtyä esitystä edes esittää. Mikä määrä monen ihmisen työtä ja ammattitaitoa on vaarassa vaipua unholaan! Mikä on teatteriesitys, jota esitetään tyhjälle katsomolle? Mitä siitä jää jäljelle, kun kukaan ei sitä ohjaajaa ja muutamaa henkilökunnan edustajaa lukuunottamatta elä, koe, hengitä yhdessä ja keskustele siitä?

Minulla on ihan hirvittävä esitysikävä.

Se tuntuu välillä aivan fyysisenä kipuna. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa. Olen kuullut useamman sanovan, että elävän kulttuurikokemuksen kaipuu sattuu kehossa. Muiden ihmisten ja yhdessä kokemisen kaipuu on niin kova, että tämäkin kokemus on jaettu kokemus. Epämiellyttävä sellainen. Esiintyjä työskentelee katseen alla. Hän hakee hyväksyvää katsetta, mutta on tottunut myös paheksuvaan, arvostelevaan, kriittiseenkin. Katsetta vaille jääminen aiheuttaa tyhjiön. Työstäni ei jää mitään jäljelle, jos sitä ei kukaan näe. Näiden tunnelmien keskellä tuntuu vaikealta tajuta, että moni katsoja ei oikeasti näytä tietävän, mitä esitystauko konkreettisesti työntekijöiden kannalta tarkoittaa. Tietämättömyys aiheuttaa sen, että ilmaan heitetään myös närkästyneitä kommentteja ”menisitte oikeisiin töihin”. Sen kuuleminen nostaa kyyneleet silmiin. Mitä ovat ne oikeat työt, joihin meidän pitäisi mennä? Miksei minun työni ole oikeaa, miksi joku toinen työ on enemmän oikeaa? Uusi teatterinjohtajamme kertoi hänelle sanotun, että ”nyt kun teatteri on suljettu, et sitten voinutkaan aloittaa.” Moni työntekijä tunnistaa kysymyksen ”mitä te teette kun ei ole mitään tekemistä?” Voi kunpa ihmiset tietäisivät. Ja siksikin me nyt kerromme. Avaamme arkeamme, valotamme työnkuviamme lisää.

Näyttelijä Oulusta, meille jyväskyläläisillekin tuttu Maija Andersson avasi upeasti teatterin arkea facebookissa helmikuussa koronakurimuksen keskellä. Pitkässä kirjoituksessaan Maija sanoo näyttelijäntyöstä mm. seuraavasti: ”Tämä ei ole mikään leikkiammatti vaan yliopistossa suoritettava maisterintutkinto. Työ on yhteiskunnallista ja hyvinvointia edistävää. Parhaimmillaan yleisötyötä, nuorisotyötä ja työtä erityisryhmien parissa. Sosiaalinen arvo on todennettavissa. Samalla kun luemme nuorten pahoinvoinnista, suojelevien rakenteiden pettämisestä ja väkivaltaisista teoista nousee kontaktoivan sekä itseilmaisua ja itsetuntemusta vahvistavan taiteen ja työn merkitys.”

Koronakurjimus on osoittanut, kuinka meillä kulttuurin edustajilla on itsellämme vielä paljon tehtävää siinä, miten tuomme työtämme ja sen merkitystä näkyväksi. Kulttuuriala on modernissa valtiossa aivan keskeinen osa henkistä ja taloudellistakin dynamiikkaa. Me olemme olemassa ja meidän merkityksemme vaikuttaa myös esitystauon aikana. Me emme lakkaa olemasta, vaikka ovet ovat kiinni. On todettu, että kun kulttuuriala vaurioituu, vaurioituu koko yhteiskunta, ja pahemmin sekä vaikeammin korjattavissa olevalla tavalla, kuin mitä päättäjät ilmeisesti osaavat edes ajatella. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle, kuin itse kulttuurin kentälle. On todettu myös, ettei tämä ole fraasi, vaan tosiasia. Pahoinvointi, yksinäisyys ja monet mielenterveyden häiriöt ovat tutkitusti lisääntyneet kaikissa väestöryhmissä ja tiukentunut talous ja jumiin kotiin jääminen ovat ajaneet ihmisiä jo jopa äärimmäisiin tekoihin. Yhteisöllisyyden puuttuminen ja luova toiminta yhteisten kiinnostusten parissa, ryhmät, seurat, kerhot – ne kaikki ovat tauolle siirrettyinä jättäneet ison aukon ihmisten elämään. Yksin voi monenlaista kotonaan harrastaa, muttei se kanna määräänsä pidemmälle. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Elämysten jakaminen yhdessä tuo suuren merkityksen elämään. Nyt siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta. Tämän tosiasian edessä olemme me kaikki, myös teatterin sisällä omassa kuplassaan työskentelevät teatterin monet oman alansa ammattilaiset.

Esitysikävä on todellinen, se tuntuu luissa ja ytimissä asti, mutta jonain päivänä ovet jälleen avataan ja ikävä kaikkoaa. Energiat pääsevät taas virtaamaan vapaina. Tunteet voivat maskien takaa tulla näytetyiksi ja läsnäolo ja kontakti saa taas ottaa valtaansa. Jonain päivänä saa jopa koskettaa. Sitä odottaessa työ aktiivisesti jatkuu.