Teatterinkummitus

Hienoja saavutuksia

Kun kaupunkimme talouselämässä kuohuu, yt:t painavat päälle ja kulttuurista ollaan taas leikkaamassa, on ymmärrettävästi haastavaa muistaa, että kyllä hyvääkin kulttuurin kentällä tapahtuu. Meidän teatterissamme vähemmälle huomiolle ovat jääneet hankkeet ja yhteistyöproduktiot, joihin olemme viime aikoina päässeet mukaan. Olemme toista kertaa mukana Maailma näyttämölle -hankkeessa. Ottaen huomioon, että haku on järjestetty vasta kaksi kertaa, olemme onnistuneet tässä loistavasti! Tämän hankkeen lisäksi olemme mukana Uudet klassikot -hankkeessa, jonka ansiosta toteutuu paraikaa monitaiteellinen Hiljaista iloa -teos Jyväskylän kaupunginteatterin isolle näyttämölle yhdessä tanssiryhmä Off/Balancen kanssa tammikuusta alkaen. Nämä ovat huikeita saavutuksia, joista meillä on syytä olla isosti ylpeitä!

Maailma näyttämölle on kolmivuotinen (2022–2024) Suomen Kulttuurirahaston (SKR) aloitteesta syntynyt hanke, jonka toteuttamisesta vastaa Teatterin tiedotuskeskus TINFO.

Hankkeen tarkoituksena on kannustaa suomalaisia teattereita suomentamaan ja esittämään uusia näytelmiä eri puolilta maailmaa, etenkin muualta kuin angloamerikkalaiselta kielialueelta. Kolmen vuoden aikana tukisumma tähän työhön on yhteensä noin 1,2 miljoonaa euroa. Tuen turvin teatteriesityksiksi valmistettavien teosten alkukieliä ovat esim. espanja, italia, norja, puola, ranska, ruotsi ja venäjä.

”Maailma näyttämölle -tukimuodon taustalla on havainto, että uusi laadukas eurooppalainen tai muun maailman näytelmäkirjallisuus on vähemmistössä teattereiden ohjelmistossa. Nyt suomennettavat näyttämöteokset rikastavat ja monipuolistavat suomalaisten teattereiden ohjelmistoa.”
Antti Niskanen,
Suomen Kulttuurirahaston vastaava maakunta-asiamies

Suomen teattereissa tuotetaan yhä vähemmän korkeatasoisia oman aikamme näytelmiä muualta kuin anglosaksiselta kielialueelta ja uusi laadukas eurooppalainen tai muun maailman näytelmäkirjallisuus on vähemmistössä ohjelmistoissa.

”Toivomme, että käännökset myös jäävät elämään ja kiertämään suomalaisella teatterikentällä”, sanoo Antti Niskanen.

Jyväskylän kaupunginteatteri on päässyt mukaan Maailma näyttämöllä -hankkeeseen nyt kaksi kertaa ja hankkeen ansiosta teatterissamme tullaan tulevina vuosina näkemään sekä ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin näytelmä Petits crimes conjugaux, että norjalaisen Monika Isakstuenin Se på meg når jeg snakker til deg. Teosten suomennokset ovat työn alla ja teosten valmistumisen aikataulusta kerromme lisää myöhemmin.

Uudet klassikot – Nya klassiker on rahasto, joka tukee taidealalla asemansa jo vakiinnuttaneiden toimijoiden työskentelyn ja kasvun edellytyksiä. Rahaston ovat perustaneet yhdessä valtio ja neljä säätiötä: Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden, Alfred Kordelinin säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Uusi rahasto kannustaa kasvattamaan teosten ja tuotantojen elinkaarta ja yleisömääriä. Ensimmäisellä hakukerralla tukea sai 31 teatterin, tanssin, musiikin ja sirkuksen toimijaa.

Uudet klassikot -rahaston historian ensimmäinen haku esittävän taiteen yhteisöille järjestettiin syyskuussa 2022. Hakemuksia saapui yhteensä 54. ”Myöntöjen määrää voi pitää huomattavan korkeana, kun sitä vertaa tavanomaiseen apurahahakuun, jossa vain noin joka kymmenes hakija menestyy”, sanoo rahaston sihteeri Veli-Markus Tapio. Toinen hakukierros on ollut tänä syksynä ja sen tarkat lukemat tulevat julki myöhemmin toimikuntien saatua työnsä valmiiksi. Syyskuun 2023 haku avattiin esittävän taiteen toimijoiden lisäksi myös kuvataiteen alalla toimiville yhteisöille, kuten gallerioille ja taidelainaamoille, jotka järjestävät näyttelyitä ja myyvät teoksia. Toisen hakukierroksen jälkeen Riku Lievonen esittävän taiteen arviointiryhmästä totesi: ”Uudet klassikot -tukimuodon kriteereissä korostuvat ennen kaikkea kumppanuudet ja yleisölähtöisyys. Tavoitteena on edistää esitys- ja kiertuetoimintaa tukemalla yhteistyön tekemistä. Tukimuodon kaksivaiheisuus kannustaa rakentamaan teos- ja tuotantosuunnittelun pääsylipputulot edellä ja näin kasvattaa vapaan kentän toimijan omien tuottojen osuutta.”

Uudet klassikot -tukimuodon yksi erityispiirre on sen kaksivaiheisuus. Nyt maksettavan runsaan 1,3 miljoonan euron perusosan lisäksi taideyhteisöt saavat laskennallisesti määräytyvän osan tulevaisuudessa. Esittävissä taiteissa tuki määräytyy tulevien vuosien pääsylipputulojen, kuvataiteessa teosmyynnin perusteella. Hakemukset arvioi ensin taiteellinen asiantuntijaryhmä, minkä jälkeen ne käsitellään valtion ja perustajasäätiöiden edustajista koostuvassa toimikunnassa.

Tukea ovat saaneet sisällöllisesti hyvin erilaiset hankkeet taaperoteatterista performatiiviseen installaatiotaiteeseen ja nykynukketeatterista iltamaperinteen uudistamiseen. Monet hankkeista yhdistävät luovasti useampia taiteenaloja.

Meidän teatterille Uudet klassikot -hanke mahdollistaa laajemman freenlancer-taiteilijoiden palkkaamisen, mihin normaalibudjetissa olisi varaa. Teatterillamme ei ole omia tanssijoita kiinnityksellä, joten ammattitanssijoiden saaminen lavalle omien näyttelijöidemme kanssa mahdollistuu nyt näin. Yhteinen työnteko on tuntunut antoisalta ja tekijöillä on kiitollinen mieli. ”Tästä tulee aivan upea juttu”, sanoo Off/Balancen taiteellinen johtaja Terhi Kuokkanen harjoitusten lomassa ja jatkaa: ”Ilman tätä rahoitusta meillä ei olisi mahdollisuutta olla projektissa mukana tällä mittakaavalla. Rahoitus ohjautuu suoraan taiteelliseen työhön eli tanssijoiden ja koreografin palkkoihin. Rahoituksen myötä ryhmä kykenee ensimmäistä kertaa palkkaamaan taiteellisen työn tekijät näin pitkiin työsuhteisiin. Tämä kertonee vapaan kentän rahoituksen heikkoudesta. Ilman tällaista rahoitusta tämän mittakaavan projektit ovat lähes mahdottomia vapaalle kentälle.”

Uudet klassikot -rahaston tarkoituksena on parantaa taiteen asemaa sekä ylläpitää sen merkityksellisyyttä yhteiskunnassa. Kannustamalla uudenlaiseen, rahoitusmuotojen rajat ylittävään yhteistyöhön se pyrkii kasvattamaan teosten ja tuotantojen elinkaarta, yleisömääriä, levinneisyyttä ja tunnettavuutta. Tämä tulee toteutumaan Jyväskylässä Hiljaista iloa -yhteistyöproduktiossa ja sen annista pääsemme nauttimaan tammikuusta eteenpäin!

Lisää tietoa näistä hankkeista löydät seuraavilta sivuilta:

Tytti Vänskä // näyttelijä ja yleisötyöntekijä

Sen muutoksen nimi oli teatteri

35 vuotta sitten, syksyllä 1988, mun elämä muuttui peruuttamattomasti, kääntyi uusi lehti, löytyi uusi suunta, avautui uusi maisema, katse kirkastui, sielu järkkyi, keho kummasteli, mieli myllersi, tunteet tuiversi, käyttöjärjestelmä vaihtui ja tämän ihmisen asetukset meni kertakaikkisesti uusiksi. Tai yksinkertaisesti: löysin kotiin. Tykkään sanoista ja olen pateettinen, mutta väitän silti, että en pahasti liioittele.

Sen muutoksen nimi oli teatteri, tarkemmin sanottuna Ylioppilasteatteri (Helsinki). Ei se siinä hetkessä niin ilmeistä saati itsestäänselvää ollut, mutta näin jälkikäteen katsottuna se oli loppuelämää ratkaisevasti määrittävä valinta ja sattumien summa. Sinne vei yhdistelmä ympäriltä annettuja keveitä sysäyksiä ja jostain määrittämättömästä sisäisestä lähteestä (yllättäen) pulppuava vahva tahto. En ollut ihan lapsi enää, vaan 24-vuotias kasvatustieteiden opiskelija. Mutta omaksi itsekseni kasvamisen tiellä (siis niinku tässä elämässä) kuitenkin aivan alussa.

Olen aina ollut monin tavoin herkkä, nykyisin ehkä sanottaisiin jopa erityisherkkä, ja kasvuympäristössäni koin usein ulkopuolisuutta ja riittämättömyyttä. Kaikki oli hyvin, en ollut kiusattu enkä yksin, suoriuduin ja pärjäsin, olin mukana porukoissa, aistin mitä odotetaan ja olin oppivainen. Olin sopeutuja, mutta en oikein tiennyt kuka minä olen ja onko sillä (minulla) sitten jotain arvoa. Olin hämmentynyt ja tunsin tarvetta vetäytyä niistä porukoista, joihin kuitenkin halusin tuntea kuuluvani. Yritin valita oikein ja tehdä kaiken niin kuin kuuluu.

Onneksi olin myös löytänyt (vanhempien sisarusteni opastamana) tieni kirjojen ja musiikin pariin. Vähän kirjoittelin myös itse ja piirtelin, ja sain tekemisistäni positiivista palautetta muutamalta opettajalta. Se kantoi eteenpäin, ja olen edelleen heille kiitollinen! Sain myös koulussa muutaman kosketuksen teatteriin, mitkä kylvivät tärkeitä siemeniä sisinpääni. Taiteesta löysin maailmoja, jotka tunsin läheisemmiksi kuin arkisen ympäristöni, ja ihmisiä joihin samaistuin. Ja varsinkin tunteita, joille en aikaisemmin ollut löytänyt sanoja enkä tilaa. Taideteosten kanssa kävin kiinnostavimmat keskustelut ja jaoin intiimeimmät tunteet. Epämääräiset mytyt sisälläni alkoivat saada jonkinlaista muotoa. Ja edelleen taide on tärkeä ystävä.

Ylioppilasteatterissa syksyllä 1988 tämä taide sitten alkoi muuttua lihaksi, hieksi ja huudoksi, punnerruksiksi ja pohdiskeluksi, oikeaksi keskusteluksi, itkuksi ja nauruksi, vyöryviksi tunteiksi ja hiljaiseksi ymmärrykseksi, lempeäksi kosketukseksi ja kuumottaviksi litsareiksi, vahvaksi tahdoksi ja ahkeraksi työksi. Opin paljon kokeneemmilta ja ammattilaisilta, mutta tärkeintä oli kuitenkin vertaiset, kaverit joiden kanssa matkattiin, iloittiin ja ahdistuttiin, ja harjoiteltiin harjoiteltiin harjoiteltiin. Me oltiin keskenämme erilaisia mutta yhdessä, eikä silloin erityisessä vaiheessa koettu vahva yhteys koskaan kokonaan katoa.

Kymmenen vuotta myöhemmin teatterista oli tullut minulle ammatti. Tänä näytäntövuonna vietän taiteilijuuteni 25-vuotisjuhlaa, Jyväskylän kaupunginteatterissa taidetta tehden. Taide ja taiteilijuus ovat suuresti arvostamiani sanoja, joiden käyttö omalla kohdalla edelleen saattaa nolottaa ja pelottaa. Olenko sen sanan arvoinen? Riitänkö? Sitäkin olen tämän juhlavuoden myötä miettinyt, että miksi se mietityttää, yhä aina vain uudestaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Toisaalta se kyseenalaistaminen on (oleellinen) osa sitä taiteilijuutta. Mikään ei ole pysyvää. Nyt aion kuitenkin iloisesti ja ylpeänä kaikesta tehdystä juhlistaa taiteilijuuttani (ja todennäköisesti matkan varrella myös vähän epäillen ja ahdistuen). Taide on tärkeä osa ihmisyyttä.

Olen eri yhteyksissä todennut, että en tiedä olisinko enää hengissä, jos en olisi löytänyt teatteria, ja päässyt sitä myös tekemään. Pateettista dramatisointiako taas? Mahdollisesti, mutta ei ainakaan kaukana totuudesta. Teatteri on antanut välineitä ja tilan käsitellä niitä asioita, joiden käsitteleminen on ollut minulle elintärkeää. Ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunteet eivät ole kadonneet (eivätkä muutkaan tunteet, onneksi), mutta ymmärrän niitä paremmin ja osaan elää niiden kanssa. Ja olen saanut niiden rinnalle taiteen kautta paljon lisää iloa ja voimaa, esimerkiksi. Toki olen tarvinnut siihen myös terapiaa ja paljon rakkautta.

Anssi Valtonen//ohjaaja

Työharjoittelu Jyväskylän kaupunginteatterissa

Työharjoittelujaksollani Jyväskylän kaupunginteatterissa olen päässyt valokuvaamaan mm. teatterin henkilökuntaa, esitysten harjoituksia, näytöksen kulissien taakse sekä vanhaa teatteritaloa ennen peruskorjausta.

Juulia Puurunen // toisen vuoden valokuvausopiskelija

Valokuvaajan nimi mainittava julkaisun yhteydessä.

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Ilahduin valtavasti huomatessani, että valtakuntamme päälehti Helsingin Sanomat oli ottanut syyskuun viimeisenä jopa pääkirjoitukseensa aiheeksi kulttuurin. Kulttuurialalla työskentelevänä omaan pitkän kokemuksen siitä, että alan saama mediahuomio on usein sangen vähäistä tai vain klikkiotsikoiden värittämää. Nyt Helsingin Sanomat kuitenkin viittasi pääkirjoituksessaan tekemäänsä ansiokkaaseen selvitykseen ja otsikoi asiallisesti Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. Pääkirjoituksessa viitataan HS:n selvitykseen, jolla oli hieman raflaavampi otsikko Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. Pääkirjoituksessa sanotaan mm. seuraavasti:

”Helsingin Sanomien 29.8. haastattelemat järjestäjät kertoivat, että lipun ostaminen jätetään viime tippaan ja eläkeläisryhmiä näkyy katsomoissa entistä vähemmän.” ”Tuoretta tutkimustietoa kulttuurin kulutuksesta ei Suomessa vielä ole, mutta Ruotsissa tehdyn selvityksen mukaan vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen.” ”Tilanne voi vauhdittaa kulttuurin rakennemuutosta, jossa painopiste siirtyy suurista taidelaitoksista pienempiin ja ketterämpiin yksiköihin. Esimerkiksi konserttimusiikkia tai teatteria voi esittää muuallakin kuin suuressa salissa: kodeissa, kouluissa tai vaikka Haltin huipulla, kuten ohjaaja Juha Hurme. Kriisi on usein mahdollisuus, ja tämä kriisi on sitä enemmän kuin useimmat.”

Jyväskylän kaupunginteatteri on iso taidelaitos ja tiedostamme, ettemme ole yhtä ketteriä muutoksiin, kuin pienet. Siinä vaan on ison ja pienen yksi monista eroista. Silti tiedän, että tarvittaessa valtavaa ketteryyttä löytyy tästäkin teatterista! Oli ihana lukea, kuinka markkinointipäällikkömme Jouni Huhtaniemi puhuu yleisön varovaiseksi muuttuneesta ostokäyttäytymisestä Temen eli Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. Huhtaniemi vahvistaa jutussa Hesarinkin esittämää väittämää, että kulttuurin kulutustavat ovat kovasti muuttuneet ja ihmisten ostokäyttäytymisen muutos vaatii teattereita muuttamaan toimintatapojaan. Jouni Huhtaniemi kuitenkin kiittää oma markkinointitiimiään: ”Meillä on hyvä koneisto kontaktoimaan asiakaskuntaa nopeastikin, jos tarve vaatii. Välillä viestintä- ja markkinointitiimimme on venynyt jopa akrobaattisiin suorituksiin pikaisissa peruutustilanteissa.”

Pikaiset peruutustilanteet ovat olleet koronan jälkeen sangen yleisiä. Metelin jutussa puhutaan myös teatterin sisällä tapahtuvista sairauspoissaoloista, jotka itse koen tällä hetkellä yleisökatoa suuremmaksi haasteeksi salien täyttämisen suhteen. Peruutuksia ja roolien paikkauksia on huomattavasti aiempaa enemmän. Teatterilaisena suuri kysymys on, miten saamme toteutettua ydintehtäväämme eli esitettyä esityksiä sairauspoissaoloista huolimatta? Miten saamme säilytettyä harjoituksissa saavutetun korkean taiteellisen tason esityksissämme paikkauksista huolimatta? Ja miten tähän on tultu, ovatko esiintyjät ruvenneet siis sairastamaan enemmän?

Eivät ihmiset ole sen sairaampia kuin ennen. Koronan myötä on vain jäänyt myös teatterissa tavaksi, että sairaana ei tulla enää töihin. Tämä on meillä ihan valtavan iso toimintakulttuurin muutos. Aiemmin näytökset on vedetty alkuperäismiehistöllä, vaikka mitä tapahtuisi. Minä muistan ikuisesti, kuinka aikoinaan työharjoittelussa yksi ensimmäisistä kohtaamistani teatterinjohtajista valisti henkilökuntaansa: ”Tämä on sellainen työpaikka, että täältä ei sitten olla ikinä pois. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta sieltäkin on tultava kipinkapin heti siunauksen jälkeen takaisin!” Ja tätä ohjetta me tunnollisesti noudatimme.

Olen itse esiintynyt vuosien varrella useamman kerran yli neljänkymmenen asteen kuumeessa. Muistan, että kulisseissa eivät jalat kantaneet eikä pää toiminut yhtään. Mutta kun työtoverit työnsivät minut lavalle, esiintymisadrenaliini hoiti niin, että näytteleminen onnistui täysin. Lavalta poissa käynnit vain olivat haasteelliset, kun eivät ne jalat kantaneet 🙂 Muistan myös, kuinka kerran oksennustaudissa yritin osua ämpäreihin, jotka lavan molemmille puolille kulisseihin oli minua varten aseteltu. Piilossa laatta lensi, mutta samaan aikaan juttu kulki ja täysi salillinen yleisöä näistä yksityiskohdista mitään tietämättömänä nautti esityksestä. Se, oliko näissä ja monissa muissa sairaana tehdyissä näytöksissä järkeä, on monitahoinen juttu. Minun sankarimaineeni pysyi toki korkealla työyhteisössä ja yleisö sai luvatut esityksensä. Jälkioireita en saanut enkä ole tätä kirjoittaessani vielä saappaat jalassa menehtynyt, joten joku voisi ajatella, että kyllähän se minun kohdalla kannatti. Toisaalta tiedän monia kollegoja, jotka sydänlihastulehdukseen tai muihin jälkitauteihin menehtyivät. Heidän kohdallaan on selvä, ettei toimintatapa kannattanut. Oliko sairaana töiden tekeminen hyväksyttävää millään muulla työpaikalla? Ehkä oli, ehkä ei, muttei sitä silloin ääneen kummeksuttu. Ihailtiin kyllä.

Teatteriin ”kuului” kauan sairaana töissä-toimintamalli ja nyt taistelemme siitä eroon, sillä on päätetty, että tähän me emme enää suostu. Meilläkin on oikeus sairastaa. On todettu, että taudit menevät selkeästi ohi nopeammin, kun ne sairastetaan kerralla kunnolla. Valtavan pitkät, koko työyhteisön kattavat flunssakaudet ovat toistaiseksi poissa. Tautiketjut eivät enää leviä kulovalkean tavoin. Työhyvinvointi on näiltä osin paljon parempi.

On kuitenkin kurjaa, niin meidän kuin ennen kaikkea yleisön kannalta, että sairastumisten vuoksi joudumme perumaan näytöksiä. Koska sama esiintyjä on usein monissa talon eri esityksissä mukana, emme pysty tarjoamaan perutun tilalle nopeasti korvaavaakaan teosta. Lipunmyynti on tosi kovilla jokaisen peruutuksen kohdalla tavoittaessaan jokaista lipun varannutta. Onneksi he pystyvät jopa akrobaattisiin suorituksiin tarvittaessa! Mutta vaikuttaa peruuntumiset muuhunkin talon sisällä. Peruuntuneet näytökset voivat aiheuttaa pitkän tauon esityksiin ja näin esiintyjät tarvitsevat jossain kohdassa muistiharjoituksen. Sen mahduttaminen valmiiksi täyteen kalenteriin on haasteellista. Lyhyellä varoitusajalla tapahtuneesta peruutuksesta teatteri joutuu maksamaan kaikki esityskulut eli kulut ovat kovat vaikkei tuloja tulisikaan. Kenenkään talous ei kestä loputtomiin tällaista. Ja entäpä tilanne yleisön kannalta – ei varmasti ole houkuttelevaa varata lippuja, järjestää aikaa ja vaatteita ja kyytejä ja lapsenvahteja ja organisoida kaikkia elämyksen mahdollistavia tekijöitä, kun kaiken aikaa on tiedossa suuri vaara, ettei näytöstä lopulta edes järjestetä. Olemme kilpailleet ihmisten vapaa-ajasta aina ja nykytilanne vaikeuttaa kilpailua entisestään. Omalta sohvalta suoratoistopalvelusta lempiohjelman katselu on monelle saatavissa aina, juuri itselle sopivaan aikaan ilman mitään edellä mainittuja ekstrajärjestelyjä. En ihmettele, että se vaihtoehtona houkuttelee todella paljon!

On suuri kysymys, miten teatterit lähitulevaisuudessa ratkaisevat sairastapaustilanteet esitysten kohdalla. Luultavasti henkilökuntaa on saatava reserviin lisää. Tämä tuo korkeiden palkkakustannusten Suomessa paljon lisämenoja, mutta voi turvata esitystoiminnan ja sitä myöten ydintehtävämme säilymisen. Mutta on selvää, ettei pelkästään henkilökunnan kasvattaminen riitä. Teattereiden on luotava monia uusia ratkaisuja yleisön houkuttelemiseksi paikalle. Jos Ruotsin mallin mukaisesti Suomessakin vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen, se on tosi vähän. Se on liian vähän. Se vaatii uudenlaista ajattelua, rohkeita ratkaisuja ja akrobaattisia suorituksia kaikilta työntekijöiltä. Sillä yleisöä me tarvitsemme ja vain yleisölle me teatteria teemme.

Tytti Vänskä

Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009089968.html, viitattu 12.10.22

Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009101988.html, viitattu 12.10.22

Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. https://www.teme.fi/fi/meteli/yleison-varovaisuus-haastaa-teatterin-markkinoinnin/?fbclid=IwAR0cpymHOFOE0tdeDSM4kGROLpj8NcA4v_6lAzvGQGHaM3lyM_j5As0LnbI, viitattu 12.10.22

Esityskaari

Yleisökysymyksenä esille noussut asia sai minut tällä kertaa koneen ääreen: mitkä kaikki asiat ovat syynä siihen, että hyvinkin myyviä esityksiä joudutaan lopettamaan?

Kiitos kysyjälle erinomaisesta kysymyksestä! Vastaus on moninainen, koska syitä on aina monia. Kuvaamasi tilanne ei ole kenellekään mieleinen ja se on nykyisellään harvinainen, mutta todellinen. Jopa lypsävä lehmä joudutaan joskus lopettamaan. Toinen tätä liippaava kysymys, jota viime vuosina on esitetty: miksi korona-aikana valmiiksi harjoiteltuja esityksiä ei välttämättä esitetä lainkaan yleisölle, miksi niistä luovutaan? Yritän kiteyttää jotain, mutta varmasti vielä monta pointtia jää mainitsematta.

Ensinnäkin on hyvä muistaa, että teatteritalomme on jatkuvassa aktiivisessa käytössä. Toiminta pyörii myös silloin, kun emme esitä. Jos ei esitetä, silloin harjoitellaan tulevaa. Ammattilaiset tekevät talossa 6-päiväistä työviikkoa ja jos salissa on sunnuntaivierailu, työtä tehdään 7 päivää viikossa. Kalenterissa ei joutoaikaa ole.

Toisekseen esityssuunnittelua tehdään 1-5 vuoden säteellä. Suosituimmat teokset, ohjaajat tai näyttelijät pitää kirjallisella sopimuksella varata ajoissa. Vain kirjallinen sopimus on pätevä ja kaikkien oikeusturvan vuoksi sopimusta luonnollisesti tulee noudattaa. Jokaisen ohjelmistoon tulevan esityksen esityskaari suunnitellaan etukäteen. Esityskaari pitää sisällään suunnitteluajan, harjoitusajan ja kaikki esitykset. Etukäteen lasketaan ja pohditaan, keitä ihmisiä teosta tekemään tarvitaan ja heidän kanssa tehdään erillinen sopimus (vierailijat) tai heidät jaotellaan kuhunkin esitykseen (kiinnitetyt). Tämä palapeli on jo melkoinen, sillä jokaisessa esityksessä tarvitaan eri määrä ihmisiä esityksen kaikki tarpeet huomioiden. Jokaiselle kiinnitetylle teatterin työntekijälle pitää olla töitä, mutta ketään ei saa kuormittaa liikaa. Kukaan ei myöskään voi olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, vaikka intohimotyöstä teatterin kohdalla usein puhutaankin!

Esityksen kaarta suunniteltaessa pitää ottaa huomioon mm. se, että koko vuoden kokonaisuudessa puvuston ja lavastamon pitää ehtiä saada valmiit suunnitelmat jokaisesta esityksestä erikseen ja ajoissa, jotta he ehtivät myös valmistaa työt ajoissa ja suunnitellusti. Vaatii aikaa ja paneutumista hahmottaa tarvittava määrä valmistettavia asukokonaisuuksia, kuten myös hahmottaa johonkin näytelmään tarvittavat isot liikuteltavat lavaste-elementit tai pieni yhden näyttämökuvan kalustus. Eri määrä työtä vie eri määrän aikaa.

Lavasteiden varastointi esityskaudella muiden näytelmien lavasteiden kanssa suunnitellaan myös etukäteen. Näyttämömestarimme ovat kertoneet, että lavastusten koko on viime vuosina kasvanut valtavasti. Ja se se on todellista palapeliä, sentin tarkkaa laskemista välillä, että tilat riittävät, repertuaariteatterissa kun ollaan!

Keskisuuressa teatterissa kuten Jyväskylän kaupunginteatteri pyörii samaan aikaan joka vuosi 6-8 näytelmää. Tämän lisäksi talossa toimii vuorovuosina iso oopperaproduktio sekä valtava määrä vierailuesityksiä. Ei myöskään voi sivuuttaa säännöllistä käyttäjäämme Jyväskylä Sinfoniaa, joka harjoittelee muualla, mutta esiintyy säännöllisesti teatteritalossamme. He eivät käytä puvustoa tai lavastamoa, mutta konserttipäivinä lavan pitää olla tyhjä ja käyttökunnossa heidän tarpeitaan varten. Koska sivutilat ovat rajalliset, vaativat myös konsertit omat ennakkojärjestelynsä.

Kun sitten ollaan siinä kuvitteellisessa tilanteessa, että joku näytelmä myy hyvin ja joku toinen huonosti, tullaan väistämättä myös sen kysymyksen äärelle voitaisiinko huonommin myyvän tilalle siirtää hyvin myyvää esitystä? Isossa repertuaariteatterissa tällainen siirto ei ole koskaan mahdollinen nopealla vauhdilla, mutta kuvitteellisessa tilanteessa voidaan esim. lokakuussa nähdä tällainen todellisuus ja kevään myyntiin saattamisen kohdalla tällaista voidaan punnita. Silloin tullaan sopimusteknisten kysymysten äärelle. Onko kummassakin näytelmässä vierailijoita, mitä heidän sopimuksensa sanoo, mitä heidän aikataulunsa sanoo, onko edes teoriassa mahdollista tehdä tällaista siirtoa? Entä tuotantotekniset asiat – saadaanko mahtumaan, mihin väliin, jos uuden jutun harjoitusten sijaan esitetään, mihin sillä paikalla ollut harjoitus siirretään ym? Markkinointi ja talon johto pohtii näitä toki ilman, että työntekijät edes tietävät asiasta tarkemmin. Joskus huonommin myyvä näytelmä lopetetaan aiemmin kuin on ennakkoon ajateltu. Mutta useammin muun muassa edellä mainituista syistä johtuen hyvin myyvä lopetetaan suunnitellusti ja yleisö jää harmittelemaan, että nytkö se jo loppui.

Suomalaisessa teatterikentässä rytmi on se, että kevätkausi loppuu toukokuuhun ja syyskuun alusta esitetään jälleen. Väliin jää pitkä, ansaittu kesäloma ja tiivis harjoituskausi. Markkinoinnin kokemuksen mukaan keväällä hyvin myyvä esitys ei välttämättä saavuta katsojia enää seuraavana syksynä. Joskus kyllä, mutta ei säännönmukaisesti. Jyväskylässä esimerkki pitkään menneestä esityksestä on Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen, jota esitettiin kolme näytäntökautta. Mutta useammin jos jokin näytelmä myy monia vuosia, se on kiertävä pieni esitys. Erinomaisena esimerkkinä tällaisesta esityksestä on Suomen pitkäikäisimmäksi teatteriesitykseksi tituleerattu Martti Suosalon ja Mika Nuojuan tähdittämä ”Kiviä taskussa”, jolla näyttelijät ovat kiertäneet Suomea ristiin rastiin jo vuodesta 2002 lähtien. Esitys sai ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterissa, mutta sitten se lähti lennolle halki maan ja edelleen esitykset ovat loppuunmyytyjä. Jo kaksikymmentä vuotta! Tämä produktio on siis tehnyt sen, mistä monet vain haaveilevat.

Markkinoinnin ammattilaisemme tekevät aina valtavasti ennustajan työtä teatterinjohtajan kera suunnitellessaan jokaiselle esitykselle sopivan esityskaaren. Koska esitystoiminnassa on kuitenkin kyse elävien, inhimillisten ihmisten työstä ja usein ennalta-arvaamattomasta yleisöstä. Ennustukset osuvat välillä paremmin, välillä huonommin maaliinsa. Maailma tarjoaa myös ympärillä omat yllätyksensä kuten maailmanlaajuisen pandemian kohtaamina olemme saaneet kokea. Vaikka mitä tapahtuu, niin sopimuksista on pidettävä kiinni ja kun seuraavan esityksen kaari alkaa, se myös alkaa. Esitysten lopullinen kaari on aina lopulta arvoitus, kuten myös se, miten esitys taiteellisesti onnistuu tai miten yleisö sen lopulta löytää. Teatterin tekeminen on ikuista palapelin rakentamista mutta myös suuri arvoitus. Siinä sen taika luultavasti juuri piileekin.

Empatiaa kehiin

Kun teatterissa ihminen katsoo toista ihmistä, hän näkee itsensä. Juha Hurme on sanonut joskus osuvasti, että teatteri on 2500 vuotta vanhaa empatiakoulutusta sekä tekijöille että katsojille. Empatia eli kyky asettua toisen asemaan on teatteritaiteen keskeisin kyky. Se on siten välttämätön taito sekä näyttelijälle että katsojalle.

Näyttelijäopiskelija Veera Herranen haastatteli Juha Hurmetta opinnäytetyöhönsä ”Empatian voima – Teatterin parantava potentiaali”. Opinnäytteessä Herranen kirjoittaa haastattelun annista mm. seuraavasti: ”Hurmeen esimerkki siitä, että ihminen samaistuu Nalle Puhin tilanteeseen, jossa hunaja on loppu ja ymmärtää itse olleensa samankaltaisessa tilanteessa ja sitä kautta pystyy ymmärtämään Nalle Puhin tunteet, kertoo olennaisesti teatterin potentiaalista empatiakyvyn opettajana. (Hurme 25.9.2019.) Se kytkee meidän omat tunteemme näkemäämme ja kokemaamme ja opettaa meitä asettumaan toisen ihmisen puolelle. Teatterissa on onneksi nähtävissä jo kehitys, jossa lavalla nähdään monenlaisia ihmisiä ja kehoja, jolloin empatiakyky erilaista ihmisyyttä kohtaan kasvaa.” (Herranen, Veera, 2020)

Yhteiskuntamme on ylittänyt murroksen, jossa tekoäly on noussut ihmisen rinnalle. Robotit pystyvät tekemään monia töitä, joihin ennen tarvittiin ihmistä. Tätä suuntausta emme voi enää väistää. Merkittävää on kuitenkin ymmärtää, ettei automatisointi voi koskaan sivuuttaa ihmistä kaikessa. Ihmisaivot peittoavat aina koneen asioissa, joissa tarvitaan empatiaa. Hyvään yhteistyöhön ja sujuvaan ongelmanratkaisuun tarvitaan läsnäolevaa katsetta ja syvää yritystä ymmärtää niin toisen ajatuksia kuin tunteitakin. Tähän eivät robotit koskaan pysty.

Ihmisen on hyvä olla empaattinen muita kohtaan, mutta on tärkeä kokea myös itsemyötätuntoa eli empatiaa itseään kohtaan. Ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta ja ymmärrys omasta itsestä vaihtuvissa tilanteissa voi parhaimmillaan lisätä kunnioitusta ja arvostusta. Arvostus voi lisätä suojeluntarvetta. Ihminen suojelee sitä, minkä kokee tärkeäksi, jopa pyhäksi. Se säilyy, mitä suojellaan.

Ohjaustaiteen professori Saana Lavaste on kirjoittanut empatiasta vuonna 2019 Kansallisteatterin blogitekstissä ”Kolme syytä miksi teatteria tarvitaan tulevaisuudessakin – demokratia, empatia, katharsis”. Lavaste sanoo nyrkkisääntönä olevan, että mitä vähemmän toinen muistuttaa meitä itseämme, sitä vaativampaa meidän on tuntea tuota toista kohtaan empatiaa. Lavasteen mukaan kyky tuntea empatiaa vieraita ihmisiä kohtaan vaatii enemmän ”empatialihaksia” kuin kyky tuntea empatiaa omaa perhettä kohtaan. ”Jos pystyy tuntemaan empatiaa kaikkia ihmisiä kohtaan, entäpä muunlajisia eläimiä kohtaan? Teuraseläimiä? Kaloja? Entä puita kohtaan?” (Lavaste 2019.)

Vaikka empatia on taitona tärkeämpää nyt kuin koskaan aiemmin, vaikuttaa se kuitenkin olevan nykyihmiseltä katoava kyky. Kunnioitus kaikkea elollista kohtaan vähenee. Empatian sanotaan olevan ajattelun taito muiden taitojen joukossa. Sitä voisi harjoitella ja harjoittelun myötä kyvyn voisi saada jokainen aktiivisemmin käyttöönsä, mutta monesta syystä johtuen emme vain tee niin. Joku kokee, että empatia olisi syntymässä saatu ominaisuus, eikä edes yritä harjoitella sitä. Niin helppo kuin olisi syyttää nykyihmistä laiskuudesta, on kenties osansa myös keskustelumme polarisoitumisella ja algoritmeillä, jotka eivät suosi kuin kuplautumista. Moni itseään empaattisena pitävä ei tule ajatelleeksi, että pysyttäytyy pitkälti vain oman totuuden edustajien vaikutuspiirissä. Tällöin oma totuus nousee kuin vahingossa yleisen, jopa yhteisen hyvän ohi. Suuntaus ei ole kenellekään toivottavaa. Empatiakykynsä kadottavan ihmiskunnan suunta kun karuimmillaan on vain ekokriisi. Ja hupsista heijaa, sehän onkin jo ympärillämme!

Saana Lavaste sanoo tekstissään:”Jos pystymme lajina kasvamaan empatiankyvyssämme tasolle, joka kattaa sisäänsä kaiken elollisen, alamme väistämättä toimia tavalla, joka mahdollistaa oman hengissä säilymisemme.” (Lavaste, 2019). Emme puhu empatian suhteen siis mistään sen vähemmästä kuin omasta elinehdostamme. Omantunnon kysymysten käsittely, moraalisen mielikuvituksen kehittäminen, sivistyksellinen empatia – kaikki mahdollista teatterin keinoin. Olkaamme siis monipuolisen teatterin vaikutuspiirissä ylpeydellä, ilolla ja oppimisen riemulla. Harrastakaamme, altistakaamme itseämme monenlaisille tarinoille ja monenlaisille ihmiskuville. Niin teatteri tekee hyvää.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/317946/Herranen_Veera_2020.pdf?sequence=1&isAllowed=y, viitattu 18.11.21

https://kansallisteatteri.fi/blogi/kolme-syyta-miksi-teatteria-tarvitaan-tulevaisuudessakin-demokratia-empatia-katharsis/, viitattu 18.11.21

Tuhat ja yksi tarinaa

”Että mä oon kyllästynyt sanaan narratiivi”, sanoi teatterintekijä harjoituksista kotiin tullessaan. Narratiivi-sanaa on toki viljelty etenkin teatterikeskustelussa viime vuosina paljon. Kuka saa kertoa ja kenen tarinaa ja kenen silmälasien läpi katsomme maailmaa?

Vuosi sitten nämä kysymykset nousivat suureksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituskohun myötä. Kohu nosti esiin tärkeää keskustelua niin kulttuurisesta omimisesta kuin myös sukupuolen esittämisestä. Julkisesti käytyjen keskustelujen myötä on käynyt ilmiselväksi, että termien ja tulkintojen kanssa on oltava tarkkana ja on ymmärrettävä, mitä mikin sana faktisesti tarkoittaa. On ymmärrettävä vähemmistöjen asema, mutta myös oma etuoikeutettu asema. Positio, josta meistä kukin asioita tarkastelee määrittelee näkökulmaamme.

Mielipiteet politisoituvat herkästi ja keskustelusta katoaa rakentavuus, jos mielipiteiden jakolinjat ovat jyrkkiä. Varmojen vastausten sijaan meillä on enimmäkseen vain kiinnostavia huomioita, tuntemuksia ja ajatuksia ja tärkein onkin varmaan tulla tietoiseksi omista ajatuskuluistaan ja näkemyksistään. Tärkeää on ymmärtää, mistä omat ajatukset kumpuavat.

Rakastan tarinoita. Niin satuja kuin elämäkertojakin. Hyvä juttu, hauska sutkaus tai anekdootti pelastaa jokaisen väsyneen hetken. Teatterissa olen aina tarinoiden äärellä, onhan teatterin tekeminen yhtä tarinan kerrontaa. Siinä me olemme ja yhteisesti jaamme hetken. Toiset haltioituvat, kun yksi kertoo. Hyvä tarinankertoja saa aina kuulijat hiljenemään ottaessaan tilanteen haltuun. Hetki on monella tapaa maaginen.

Teatterin esitystilanteessa asetelma on ennalta päätetty ja kertojavuoro ennalta jaettu. Jutun kommentointi säästetään väliajalle ja esityksen jälkeen. Lavalta kerrotaan ja kuulijat yleisössä ottavat vastaan. Käsittelemme teatterissa tuttuja tai uusia aiheita ja joskus onnistumme jopa kertomaan heidän tarinoitaan, joita ei muutoin kuulla. Teatteri voi antaa näin äänen myös hiljaisemmille. Prosessi on pitkä ja monipolvinen. Näytelmäkirjailija valitsee aiheensa ja siitä näkökulman, josta kirjoittaa näytelmänsä. Aihe, teema, kertomus ja sen sävy ovat kaikki valintoja. Ohjaaja lukee tekstiä omasta näkökulmastaan ja tekstin sävy hioutuu. Yhtä lailla näyttelijä tekee valintaa kaikessa toiminnassaan; jokainen ele tai äänenpaino on tietoinen valinta. Paitsi improvisaatioteatterissa. Siinä tarina syntyy vasta muiden edessä.

Me ihmiset emme pyöri täällä pelkästään sattumanvaraisesti. Jokainen tekomme on valintaa. Ajautuminenkin on omalla tavallaan valinta. Valintojen seurauksena elämämme on jatkumo ja sellaisena tavattoman kiinnostava, omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Meistä jokaisen elämästä voisi kirjoittaa elämäkerran. Niin sinun, kuin minunkin. Koska kaikkea elämässä tapahtunutta ei voi kuitenkaan mahduttaa yhteen kertomukseen, jokainen elämäkerta muotoutuu valintojen seurauksena. Muisti jo itsessään valitsee, mitä se muistaa. Jos tapahtuma on elämässämme ollut kiinnostava, me todennäköisemmin muistamme sen myöhemmin. Mutta kyllä monenlaista kiinnostavaakin katoaa mielestä ja palaa kenties vasta valokuvien tai muiden kertomien tarinoiden kautta. ”Niin tosiaan, minäkin olin siellä, minäkin osallistuin aikanaan siihen, minäkin…”

On kiinnostavaa, kuinka eri tavalla ihmiset voivat muistaa yhteisesti koetun. Saman perheen lapsilla saattaa olla hyvinkin erilainen mielikuva lapsuudesta. Kaikki totuudet, eriävätkin ovat kuitenkin kantajalleen tosia. Nämä tarinat muovaavat ajatusmaailmaamme.

Millaista tarinaa sinä kerrot itsestäsi? Mikä on näkökulmasi omaan elämääsi tänään? Onko se sama, kuin mitä se oli nuorena?

Lyhyessä ajassa ympäri maailmaa hittikirjaksi osoittautunut Michelle Obaman ”Minun tarinani” on Michellen itsensä kertoma elämäntarina, jonka nainen kertoo upeasti omalla äänellään. Michelle kertoo kirjassaan valinnoistaan. Hän sanoo, että olisi yhtä hyvin voinut kertoa tarinansa myös toisesta näkökulmasta, toisenlaisten linssien läpi. Elämä on niin täynnä tapahtumia, että teemme valintaa jatkuvasti siitä, mitä valitsemme kerrottavaksi. Kaikkea ei voi valita. Valintojen seurauksena meitä katsotaan ja kuullaan tietyllä tavalla.

Kirja puhutteli minua valtavasti. Se oli karu, kaunis, rehellinen, monivaiheinen. Se avarsi näkymää Yhdysvaltojen entisestä ensimmäisestä naisesta kaikkiin suuntiin. Kirjan sivuilla Michelle Obama näyttäytyi ei vain tyyli-ikonina ja upeana ilmestyksenä, vaan myös ihmisenä kaikkine puolineen. Hänkin on äiti, vaimo ja tytär ja hänelläkin on omia haaveita ja unelmia. Eivätkä edes Michellen kaltaisen vaikuttajan kaikki unelmat ole aina toteutuneet. Lasi voi olla puolityhjä tai puolitäysi, riippuen katsojansa näkökulmasta.

Michelle Obama kirjoittaa kirjansa epilogissa rohkaisevasti: ”Olen tavallinen ihminen, joka huomasi kulkevansa epätavallista taivalta. Toivon tarinani kertomalla tekeväni tilaa muille tarinoille ja muille äänille, avartavani käsitystä siitä, kuka kuuluu minnekin ja miksi. — Jokaista minulle avattua ovea kohden olen yrittänyt avata oman oveni muille. — kutsukaamme toisemme sisään. Kenties silloin alamme pelätä vähemmän, tehdä vähemmän vääriä oletuksia ja päästää irti niistä ennakkoluuloista, jotka meitä tarpeettomasti jakavat. Kenties pystymme silloin paremmin ymmärtämään, miltä osin olemme samanlaisia.”

Jos kenen tahansa kokemuksista voi siis kertoa kiinnostavan tarinan, muodostuu ratkaisevaksi se, kuka kertoo ja miten tarina kerrotaan. Hyvää tarinankertojaa ei voita mikään, mutta merkityksellistä on myös se, miksi tarina kerrotaan ja mihin kertomuksella pyritään. Ja tässä päästään teatterintekijän mitan täyttäneeseen ”narratiiviin”: joskus on raskasta pohtia ammatikseen sitä, mikä on narratiivi eli kertomus. Punnita päivittäin, olemmeko kertomassa jostakusta uhri- vai sankaritarinaa. Puntaroida alituiseen, kerrommeko samaa tarinaa ja samasta näkökulmasta kuin niin monet muut. Vahvistammeko stereotypiaa vai tuommeko tarinaan uuden näkökulman? Onko narratiivi totta tänään tässä ja nyt?

Taiteen ja tieteen vapautta on suojeltava eikä taiteen tekijä voi katsoa mitään asiaa vain yhden tietyn ideologian läpi. Itsesensuurille ei kannata antaa liikaa valtaa, mutta olisi ihan kiva olla kohtelias ja huomaavainen. Raskainta on tuntea syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että vaikka kaikkensa yrittää, joku voi yleisössä tulkita tarkoituksen toiseksi ja pahastua.

Hyvän tarinankertojan on helpoin inspiroitua hyvästä ja selkeästä kertomuksesta, jossa on uusi ja ennen kuulematon näkökulma. Raskaiksi koetuissa hetkissä auttavat työtoverit, joihin voi luottaa ja joiden kanssa keskustelu vaikeistakin asioista onnistuu. Tiedämme, että hyvin kerrottuja tarinoita jakamalla voimme lisätä empatiaa ja uskovat katsojat tai eivät, ainakin meidän teatterissa todella yritetään olla tiedostavia ja oikeudenmukaisia ja kertoa niitä todellisia tarinoita! Sellaisia tarinoita, joiden äärellä myös itse viihdymme ja joista vaikutumme.

Ensiaskeleita meidän teatterissa

Hei, täällä kirjoittelee yksi Jyväskylän kaupunginteatterin uusimmista tulokkaista. Olen Turkka Saarikoski, teatterin uusi tuotanto- ja viestintävastaava. Tällaista työtehtävää ei ole ennen tässä talossa ollut. Huolehdin siis tuotannollisista tehtävistä, kuten vierailija- ja yhteistyöesitysten järjestelyistä ja suunnittelusta, mutta vaikutan vahvasti myös teatterin viestinnän saralla. Aloitin täällä elokuun toisena päivänä.

Ensimmäinen työpäivä oli mykistävä. Iloiset tervehdykset ja hymyilevät esittäytymiset alkoivat jo teatterin takapihalla. Tunsin itseni todella tervetulleeksi ja ihmisistä huokuva positiivisuus ja lämpö tekivät mojovan vaikutuksen. Olen tähän ikään mennessä tömähtänyt jos jonkinmoisiin työyhteisöihin, mutta koskaan ennen ei ole olo ollut näin aurinkoinen ja tunnelma näin lämmin. Kaikki vastaantulijat pysähtyivät käytävällä esittäytymään ja vaihtamaan pari ystävällistä sanaa – vaikuttavaa!

Teatterin loppukesästä syksyä kohti kallistuva elo on ollut hektistä ja hermoilevaakin. Kaikki ovat kantaneet syvää huolta mahdollisuudesta päästä esittämään suurella sydämellä treenattuja teoksia yleisön eteen. AVI:n muuttuvat ohjeistukset ja määräykset ovat olleet jatkuvan seurannan alla ja kaikkeen on varauduttu. Oli kaikille valtaisa helpotus, kun ehdottomasta kahden metrin turvavälimääräyksestä luovuttiin; ilouutisen myötä taisi vierähtää muutama onnen kyynelkin eri puolilla meidän teatteria.

Lehdistötiedotteita, vierailijatarjokkaisiin tutustumista, esiintymissopimuksia, lehdistötilaisuuksia, käsiohjelmatekstien kirjoittamista ja moderointia, suora tv-lähetys valtakunnanverkkoon, radiohaastattelu, uutiskirjeitä, webbisivuston päivitystä, ensi-iltajuhlien suunnittelua, pressikuvien metsästystä Espanjasta… monenmoista on sisältynyt Turkka-pojan uuden uran alkumetreille. Tykkään. Nautin. Olen ylpeä ja onnellinen tästä hienosta porukasta, meidän teatterista. Ensimmäiset ensi-illat, Luotto ja The Addams Family ovat molemmat aivan mahtavia!

Tervetuloa meidän teatteriin!

Turkka Saarikoski // tuotanto- ja viestintävastaava

Vapaus käteen jää

Kun olin nuori, läheiseni viljelivät ajatusta ”mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kasvoin luottaen tähän, vaikka karulta ohje aina tuntui. Toinen ahkerasti käytetty sanonta oli myös ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Pakko myöntää, kärsitty on, niin vilua ku nälkää, mutta kruunuja ei vaan ole näkynyt. Menneen vuoden aikana lauseet ovat nousseet mieleen niin itseni kuin muidenkin kohdalla ja usein olen ajatellut, että kyllä nyt on jo niin paljon ”vahvistuttu”, että sais jo riittää. Onpa korona sitten koskettanut suoraan omaa yhteisöä tai ei, pandemia on koskettanut meitä ihan kaikkia. Mieleen on noussut useasti entisten oivien sanontojen rinnalle Haloo Helsingin kappaleesta ”Vapaus käteen jää” kaikkia edellisiä ehkä todempi viisaus ”Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa”. Kyllä, paljon on hajonnut.

On paljon tasoja vielä meidän edessä.
Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä.
Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton,
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.
On ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa.
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa,
ei muistojen päälle kultakerrosta saa.
Hymyilet tai itket, kuinka vaan
ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.
Haloo Helsinki

Tämä kevät meni teatterissa kokonaan yleisökontaktitta. Se on kuulkaa kova paikka jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle. Olen tässä kohtaa hienolla näköalapaikalla. Toiminhan parinkymmenen kokopäivänäyttelijätyövuoden jälkeen nyt sekä näyttelijänä että toimistotyöläisen hommissa yleisötyöntekijänä. Yleisökontaktittomuuteen suhtautumisessa on ollut puolensa ja puolensa.

Olen tänä keväänä istunut työpöytäni ääressä seuraten monet kulttuuriaiheiset webinaarit. Lähes kaikissa on korostettu sitä, miten kulttuurialan freelancereiden ja taidelaitosten yhteistyötä pitää kehittää koronan jälkeisessä hyvin vaikeassa tilanteessa.

Emme kiinteässä teatterissa ole kohdanneet yleisöä, mutta olemme voineet tehdä työtä koko ajan ja harjoitella uutta. Olemme olleet iskuvalmiudessa kuin aiturit valmiina lähtötelineissään, emmekä tule tarvitsemaan exit-suunnitelman täytäntöönpanon kohdalla siirtymäaikaa, vaan voimme avata ovet turvallisesti heti, kun siihen meille viranomaisten taholta vain lupa annetaan. Monet freelancerit eli friikut ovat jääneet tosi tyhjän päälle ja tilanne tulee jatkumaan heillä vaikeana vielä, sillä kiinteissä teattereissa odottaa moni valmiiksi tehty esitys yhteiskuntamme avautumista. Useampikin teatterinjohtaja on toivonut sosiaalisen median kanavien kautta, että dialogi friikkujen kanssa vahvistuisi ja tekijöiden omat ajatushautomot voisivat tuottaa konkreettisia ideoita siitä, mitä tilanteen helpottamiseksi olisi tehtävissä. Monet ideat, kuten kotimaisten näytelmätekstien aktiivisempi tilaaminen, kotikirjailijat ja erilaiset yhteistyömahdollisuuksien kehittämiset ovatkin jatkuvasti työn alla, koronasta riippumatta. Nyt näitä suunnitelmia täytyy monessa paikassa toteuttaakin. Jostain laitoin muistiin kiinnostavan ehdotuksen siitä, että ohjelmistosuunnittelun periaatteiden ja tulevien suuntien artikulointi tehtäisiin selkeästi ulospäin, jotta tuotantopaikat, ideat ja tekijät voisivat kohdata helpommin. Tästä seurasi luontevana jatkumona idea, että teatterien nettisivuilta löytyisi osio ammattilaisille, joilla selkeästi kerrottaisiin, kenelle teosideoita tai omaa työpanostaan voi ehdottaa ja miten prosessi etenee. Hyvä, että toiveita sanotaan ääneen! Ideoita kuullessa helposti kuitenkin tuntuu, että näinhän me jo toimitaan. Olemme kuulolla ja otamme ideoita vastaan. Vai otammeko? Olemmeko oikeasti avoimia ja helposti lähestyttäviä? Tällaisten ideoitten julkinen esittäminen on osoitus siitä, että emme ole tavoitteessa täydellisesti onnistuneet.

Oman toiminnan kriittinen tarkastelu on kehittymisen kannalta ensisijaisen tärkeä taito. Siinä voi aina kehittyä. Yhä vahvemmin tämä pandemia on tuonut näkyväksi sen ilmiselvyyden, että kaikenlainen dialogin lisääminen ja toisen kuunteleminen on avain uusien ja toimivien ratkaisujen löytämiseen. Yhdessä työtä tehden voivat solmut avautua. Ehkäpä räikein individualismin aika on ohi ja palaamme yhteisöllisempään aikaan. Ehkä. Ja se ei välttämättä ole vain huono asia.

Jos pandemiasta on seurannut monenlaista kurjaa, on siitä seurannut myös hyvää. Niin vaikealta kuin sen myöntäminen välillä tuntuukin. Teatterimme henkilökunnan kesken tehdyssä kyselyssä hyvinä asioina nousi esiin mm. se, että enää ei tulla kipeänä töihin. Moni iloitsi siitä, että kun ihmiset sairastavat kotona, ei tavalliset nuhakuumeetkaan myllerrä enää joukoissa. Pitkittyneet, väsyttävät flunssat ovat kuluttaneet jengiä vuosittain ja nyt tuntuu tärkeältä, että tämä kierre on saatu katkaistua. Se on teatterissa kuulkaa valtava ajatuksen muutos entiseen. Aivan valtava! Teatteri on työpaikka, jossa on todella monen eri ammattikunnan edustajia. Jokainen vastaa omasta tontistaan aika yksin, ja vaikka kaikki perustuu tiiviiseen yhteistyöhön, ei toisen hommaan ole ketään toista tarvittaessa helposti siirrettävissä. En näyttelijänä taivu graafikoksi, eikä ompelija voi tuurata valoteknikkoa, vaikka kaikki lahjakkaita ollaankin. Koska sijaisia ei ole yksinkertaista tällaisessa työyhteisössä käyttää, kaikki pyrkivät sinnittelemään hommissaan sairaslomista huolimatta. Itse muistan elävästi, kuinka nuorena teatterikoululaisena olin töissä Samppalinnan Kesäteatterissa. Heti tervetuliaispuheessaan silloinen johtaja, mainio teatterineuvos Aulis Ruostepuro korosti kaikille, että ”teatteri on semmonen työpaikka, että sieltä ei olla poissa koskaan. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta heti siunaamisen jälkeen tuutte kipin kapin takaisin!” Ja me kaikki totisesti tottelimme.

Koronasta seuranneista hyvistä asioista nykyisessä työyhteisössäni nostan esiin myös kommentin, jossa sanottiin seuraavasti: ”Oon opetellut vetämään tiukempia rajoja työn ja oman jaksamisen suhteen ja alkanut tehdä enemmän semmosia juttuja jotka saa hyvälle mielelle. Vielä on matkaa tasapainoiseen arkeen mutta koronan myötä näitä asioita on pohtinut ihan eri lailla ja vienyt niitä eteenpäin myös työnantajan kanssa.” Joku toinen sanoi, että ”On herännyt tajuamaan monia päälaellaan olleita juttuja työkulttuurista ja työhyvinvoinnista, ja kuinka niitä voitais ottaa keskusteluun ja korjata.” Kolmas kommentoi: ”Olen myös oivaltanut miten paljon esitykset treenien seassa tuulettavat päätä. Kuuden päivän treeniviikko on ihan totista duunii verrattuna siihen, että näyttelis välil jo treenattua pläjäystä.”

Pidän näitä ja monia muita jaettuja oivalluksia aivan mielettömän arvokkaina. Omien rajojen vetäminen ja tasapainoisen arjen hakeminen ovat varmasti haasteita alalla kuin alalla. Teatterilaisilla työ ja harrastus helposti sekoittuvat, koska työ on monille elämäntapa. On aivan fantastista, jos pandemiasta on seurannut tällaista syvää ajatuksenmuutosta. Vastuunotto omasta elämästä on yksi haasteistamme suurimpia. Ei ole helppoa löytää vaihtoehtojen viidakosta itselle sopivinta tapaa elää. Jos korona on tuonut kaivattua tilaa ja aikaa ajatella ja pohtia näitä suuria kysymyksiä, siitähän ei voi olla kuin hyötyä. Niin uusiin ajatuksiin heränneille itselleen, kuin ihan kaikille heidän lähellään.

Koronan vuoksi toimintatavat ovat muuttuneet koko yhteiskunnassamme valtavan digiloikan myötä. Erilaisten neuvottelualustojen käyttö netissä on mahdollistanut kokousten pitämisen yhteisesti ilman fyysistä paikalle tuloa. Se on ollut mullistavaa. Joku työyhteisöstämme kommentoi asiaa seuraavasti: ”Etäkokoukset/koulutukset on hyvin hanskassa myös, mitä ei olis varmaan ilman koronaa. Sit on ollut pakko opetella sietämään kelluvaa olotilaa, epävarmuudessa lillumista.”

On vapautta valita myös toimia toisin, kuin on ennen toiminut. Vapautta ei ole, jos ei ole tilaa, mahdollisuutta ja näköalaa. Kuinka hienoa, että pakkopysähtyminen on vapauttanut luovuutta ja auttanut toisinvalitsemisessa. Suureksi asiaksi työyhteisömme keskusteluissa on noussut myös kiitollisuus. Kiitollisuus työstä, kiitollisuus työtovereista, järisyttävä kiitollisuus siitä, että saamme tehdä työtä intohimoammatissa, kukin omassaan. Se on suuri etuoikeus, jota kaikilla ei maailmassa ole ja se tuntuu juuri nyt ihan valtavan tärkeältä ja hienolta!

Ihmisen ikävä toisen luo

Vuosi sitten elämäämme iski näkymätön uhka, kun koronavirus rantautui keskuuteemme. Kaikki muuttui. Myös teatterilla, jonka ovet suljettiin yleisöltä ja moni hieno esitys loppui, pyytämättä ja yllättäen. Ennakoimattomuus uuden edessä aiheutti sen, että jännitys ja ahdistuskin levisi. Töitä yritettiin tehdä ja uutta luoda, mutta haasteet olivat moninaiset. Ajoittain tunnelma oli jopa kaoottinen, koska jotkut pelkäsivät toisiaan. ”Kuka vaan voi olla kantaja. Pelastautukoon ken voi….” Pyrimme siirtymään etätöihin, mutta koska teatteri on lähikontaktilaji etätyö ei ole ihan tämän alan ykkösjuttu.

Syksy kuitenkin koitti, kuten se vuosittain pandemioista riippumatta tekee. Meilläkin oli teatterissa uutta, mitä esittää ja avasimme ovet yleisölle vastuullisesti. Esittämisen riemu oli suunnaton! Uusiin toimintatapoihin oli jo totuttu. Maskit olivat osa asustusta ja käsidesi toivottu hajuste. Elimme hetken miltei normaalisti, kunnes joulukuussa ovet suljettiin jälleen. Jäimme teatterilla tiiviisti omaan kuplaamme, mutta tulevaisuuteen uskoen jatkoimme harjoituksia eli työtä jokainen omalla osastollaan. Esittävässä taiteessa näyttämöltä näkyvä näyttelijöiden temmellys on vain jäävuoren huippu. Vuoren perustassa verstas, ompelimo, kampaamo, tekniikka, hallinto, markkinointi, yleisötyö – kaikki tekevät omaa työtään yhteiseksi hyväksi. Lopputulos eli valmis esitys on aina monen ammattilaisen yhteisen työn tulos. Esitystauon aikana olemme saaneet kaksi esitystä valmiiksi. Työ on jatkunut ja uutta luodaan. Nyt valmistellaan jo ensi syksyn esityksiä. Mutta yleisöä emme ole kohdanneet. On vielä arvoitus, miten tautitilanne maassamme kehittyy eli saammeko kahta valmiiksi tehtyä esitystä edes esittää. Mikä määrä monen ihmisen työtä ja ammattitaitoa on vaarassa vaipua unholaan! Mikä on teatteriesitys, jota esitetään tyhjälle katsomolle? Mitä siitä jää jäljelle, kun kukaan ei sitä ohjaajaa ja muutamaa henkilökunnan edustajaa lukuunottamatta elä, koe, hengitä yhdessä ja keskustele siitä?

Minulla on ihan hirvittävä esitysikävä.

Se tuntuu välillä aivan fyysisenä kipuna. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa. Olen kuullut useamman sanovan, että elävän kulttuurikokemuksen kaipuu sattuu kehossa. Muiden ihmisten ja yhdessä kokemisen kaipuu on niin kova, että tämäkin kokemus on jaettu kokemus. Epämiellyttävä sellainen. Esiintyjä työskentelee katseen alla. Hän hakee hyväksyvää katsetta, mutta on tottunut myös paheksuvaan, arvostelevaan, kriittiseenkin. Katsetta vaille jääminen aiheuttaa tyhjiön. Työstäni ei jää mitään jäljelle, jos sitä ei kukaan näe. Näiden tunnelmien keskellä tuntuu vaikealta tajuta, että moni katsoja ei oikeasti näytä tietävän, mitä esitystauko konkreettisesti työntekijöiden kannalta tarkoittaa. Tietämättömyys aiheuttaa sen, että ilmaan heitetään myös närkästyneitä kommentteja ”menisitte oikeisiin töihin”. Sen kuuleminen nostaa kyyneleet silmiin. Mitä ovat ne oikeat työt, joihin meidän pitäisi mennä? Miksei minun työni ole oikeaa, miksi joku toinen työ on enemmän oikeaa? Uusi teatterinjohtajamme kertoi hänelle sanotun, että ”nyt kun teatteri on suljettu, et sitten voinutkaan aloittaa.” Moni työntekijä tunnistaa kysymyksen ”mitä te teette kun ei ole mitään tekemistä?” Voi kunpa ihmiset tietäisivät. Ja siksikin me nyt kerromme. Avaamme arkeamme, valotamme työnkuviamme lisää.

Näyttelijä Oulusta, meille jyväskyläläisillekin tuttu Maija Andersson avasi upeasti teatterin arkea facebookissa helmikuussa koronakurimuksen keskellä. Pitkässä kirjoituksessaan Maija sanoo näyttelijäntyöstä mm. seuraavasti: ”Tämä ei ole mikään leikkiammatti vaan yliopistossa suoritettava maisterintutkinto. Työ on yhteiskunnallista ja hyvinvointia edistävää. Parhaimmillaan yleisötyötä, nuorisotyötä ja työtä erityisryhmien parissa. Sosiaalinen arvo on todennettavissa. Samalla kun luemme nuorten pahoinvoinnista, suojelevien rakenteiden pettämisestä ja väkivaltaisista teoista nousee kontaktoivan sekä itseilmaisua ja itsetuntemusta vahvistavan taiteen ja työn merkitys.”

Koronakurjimus on osoittanut, kuinka meillä kulttuurin edustajilla on itsellämme vielä paljon tehtävää siinä, miten tuomme työtämme ja sen merkitystä näkyväksi. Kulttuuriala on modernissa valtiossa aivan keskeinen osa henkistä ja taloudellistakin dynamiikkaa. Me olemme olemassa ja meidän merkityksemme vaikuttaa myös esitystauon aikana. Me emme lakkaa olemasta, vaikka ovet ovat kiinni. On todettu, että kun kulttuuriala vaurioituu, vaurioituu koko yhteiskunta, ja pahemmin sekä vaikeammin korjattavissa olevalla tavalla, kuin mitä päättäjät ilmeisesti osaavat edes ajatella. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle, kuin itse kulttuurin kentälle. On todettu myös, ettei tämä ole fraasi, vaan tosiasia. Pahoinvointi, yksinäisyys ja monet mielenterveyden häiriöt ovat tutkitusti lisääntyneet kaikissa väestöryhmissä ja tiukentunut talous ja jumiin kotiin jääminen ovat ajaneet ihmisiä jo jopa äärimmäisiin tekoihin. Yhteisöllisyyden puuttuminen ja luova toiminta yhteisten kiinnostusten parissa, ryhmät, seurat, kerhot – ne kaikki ovat tauolle siirrettyinä jättäneet ison aukon ihmisten elämään. Yksin voi monenlaista kotonaan harrastaa, muttei se kanna määräänsä pidemmälle. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Elämysten jakaminen yhdessä tuo suuren merkityksen elämään. Nyt siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta. Tämän tosiasian edessä olemme me kaikki, myös teatterin sisällä omassa kuplassaan työskentelevät teatterin monet oman alansa ammattilaiset.

Esitysikävä on todellinen, se tuntuu luissa ja ytimissä asti, mutta jonain päivänä ovet jälleen avataan ja ikävä kaikkoaa. Energiat pääsevät taas virtaamaan vapaina. Tunteet voivat maskien takaa tulla näytetyiksi ja läsnäolo ja kontakti saa taas ottaa valtaansa. Jonain päivänä saa jopa koskettaa. Sitä odottaessa työ aktiivisesti jatkuu.