Avainsana: narratiivi

”Että mä oon kyllästynyt sanaan narratiivi”, sanoi teatterintekijä harjoituksista kotiin tullessaan. Narratiivi-sanaa on toki viljelty etenkin teatterikeskustelussa viime vuosina paljon. Kuka saa kertoa ja kenen tarinaa ja kenen silmälasien läpi katsomme maailmaa?

Vuosi sitten nämä kysymykset nousivat suureksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituskohun myötä. Kohu nosti esiin tärkeää keskustelua niin kulttuurisesta omimisesta kuin myös sukupuolen esittämisestä. Julkisesti käytyjen keskustelujen myötä on käynyt ilmiselväksi, että termien ja tulkintojen kanssa on oltava tarkkana ja on ymmärrettävä, mitä mikin sana faktisesti tarkoittaa. On ymmärrettävä vähemmistöjen asema, mutta myös oma etuoikeutettu asema. Positio, josta meistä kukin asioita tarkastelee määrittelee näkökulmaamme.

Mielipiteet politisoituvat herkästi ja keskustelusta katoaa rakentavuus, jos mielipiteiden jakolinjat ovat jyrkkiä. Varmojen vastausten sijaan meillä on enimmäkseen vain kiinnostavia huomioita, tuntemuksia ja ajatuksia ja tärkein onkin varmaan tulla tietoiseksi omista ajatuskuluistaan ja näkemyksistään. Tärkeää on ymmärtää, mistä omat ajatukset kumpuavat.

Rakastan tarinoita. Niin satuja kuin elämäkertojakin. Hyvä juttu, hauska sutkaus tai anekdootti pelastaa jokaisen väsyneen hetken. Teatterissa olen aina tarinoiden äärellä, onhan teatterin tekeminen yhtä tarinan kerrontaa. Siinä me olemme ja yhteisesti jaamme hetken. Toiset haltioituvat, kun yksi kertoo. Hyvä tarinankertoja saa aina kuulijat hiljenemään ottaessaan tilanteen haltuun. Hetki on monella tapaa maaginen.

Teatterin esitystilanteessa asetelma on ennalta päätetty ja kertojavuoro ennalta jaettu. Jutun kommentointi säästetään väliajalle ja esityksen jälkeen. Lavalta kerrotaan ja kuulijat yleisössä ottavat vastaan. Käsittelemme teatterissa tuttuja tai uusia aiheita ja joskus onnistumme jopa kertomaan heidän tarinoitaan, joita ei muutoin kuulla. Teatteri voi antaa näin äänen myös hiljaisemmille. Prosessi on pitkä ja monipolvinen. Näytelmäkirjailija valitsee aiheensa ja siitä näkökulman, josta kirjoittaa näytelmänsä. Aihe, teema, kertomus ja sen sävy ovat kaikki valintoja. Ohjaaja lukee tekstiä omasta näkökulmastaan ja tekstin sävy hioutuu. Yhtä lailla näyttelijä tekee valintaa kaikessa toiminnassaan; jokainen ele tai äänenpaino on tietoinen valinta. Paitsi improvisaatioteatterissa. Siinä tarina syntyy vasta muiden edessä.

Me ihmiset emme pyöri täällä pelkästään sattumanvaraisesti. Jokainen tekomme on valintaa. Ajautuminenkin on omalla tavallaan valinta. Valintojen seurauksena elämämme on jatkumo ja sellaisena tavattoman kiinnostava, omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Meistä jokaisen elämästä voisi kirjoittaa elämäkerran. Niin sinun, kuin minunkin. Koska kaikkea elämässä tapahtunutta ei voi kuitenkaan mahduttaa yhteen kertomukseen, jokainen elämäkerta muotoutuu valintojen seurauksena. Muisti jo itsessään valitsee, mitä se muistaa. Jos tapahtuma on elämässämme ollut kiinnostava, me todennäköisemmin muistamme sen myöhemmin. Mutta kyllä monenlaista kiinnostavaakin katoaa mielestä ja palaa kenties vasta valokuvien tai muiden kertomien tarinoiden kautta. ”Niin tosiaan, minäkin olin siellä, minäkin osallistuin aikanaan siihen, minäkin…”

On kiinnostavaa, kuinka eri tavalla ihmiset voivat muistaa yhteisesti koetun. Saman perheen lapsilla saattaa olla hyvinkin erilainen mielikuva lapsuudesta. Kaikki totuudet, eriävätkin ovat kuitenkin kantajalleen tosia. Nämä tarinat muovaavat ajatusmaailmaamme.

Millaista tarinaa sinä kerrot itsestäsi? Mikä on näkökulmasi omaan elämääsi tänään? Onko se sama, kuin mitä se oli nuorena?

Lyhyessä ajassa ympäri maailmaa hittikirjaksi osoittautunut Michelle Obaman ”Minun tarinani” on Michellen itsensä kertoma elämäntarina, jonka nainen kertoo upeasti omalla äänellään. Michelle kertoo kirjassaan valinnoistaan. Hän sanoo, että olisi yhtä hyvin voinut kertoa tarinansa myös toisesta näkökulmasta, toisenlaisten linssien läpi. Elämä on niin täynnä tapahtumia, että teemme valintaa jatkuvasti siitä, mitä valitsemme kerrottavaksi. Kaikkea ei voi valita. Valintojen seurauksena meitä katsotaan ja kuullaan tietyllä tavalla.

Kirja puhutteli minua valtavasti. Se oli karu, kaunis, rehellinen, monivaiheinen. Se avarsi näkymää Yhdysvaltojen entisestä ensimmäisestä naisesta kaikkiin suuntiin. Kirjan sivuilla Michelle Obama näyttäytyi ei vain tyyli-ikonina ja upeana ilmestyksenä, vaan myös ihmisenä kaikkine puolineen. Hänkin on äiti, vaimo ja tytär ja hänelläkin on omia haaveita ja unelmia. Eivätkä edes Michellen kaltaisen vaikuttajan kaikki unelmat ole aina toteutuneet. Lasi voi olla puolityhjä tai puolitäysi, riippuen katsojansa näkökulmasta.

Michelle Obama kirjoittaa kirjansa epilogissa rohkaisevasti: ”Olen tavallinen ihminen, joka huomasi kulkevansa epätavallista taivalta. Toivon tarinani kertomalla tekeväni tilaa muille tarinoille ja muille äänille, avartavani käsitystä siitä, kuka kuuluu minnekin ja miksi. — Jokaista minulle avattua ovea kohden olen yrittänyt avata oman oveni muille. — kutsukaamme toisemme sisään. Kenties silloin alamme pelätä vähemmän, tehdä vähemmän vääriä oletuksia ja päästää irti niistä ennakkoluuloista, jotka meitä tarpeettomasti jakavat. Kenties pystymme silloin paremmin ymmärtämään, miltä osin olemme samanlaisia.”

Jos kenen tahansa kokemuksista voi siis kertoa kiinnostavan tarinan, muodostuu ratkaisevaksi se, kuka kertoo ja miten tarina kerrotaan. Hyvää tarinankertojaa ei voita mikään, mutta merkityksellistä on myös se, miksi tarina kerrotaan ja mihin kertomuksella pyritään. Ja tässä päästään teatterintekijän mitan täyttäneeseen ”narratiiviin”: joskus on raskasta pohtia ammatikseen sitä, mikä on narratiivi eli kertomus. Punnita päivittäin, olemmeko kertomassa jostakusta uhri- vai sankaritarinaa. Puntaroida alituiseen, kerrommeko samaa tarinaa ja samasta näkökulmasta kuin niin monet muut. Vahvistammeko stereotypiaa vai tuommeko tarinaan uuden näkökulman? Onko narratiivi totta tänään tässä ja nyt?

Taiteen ja tieteen vapautta on suojeltava eikä taiteen tekijä voi katsoa mitään asiaa vain yhden tietyn ideologian läpi. Itsesensuurille ei kannata antaa liikaa valtaa, mutta olisi ihan kiva olla kohtelias ja huomaavainen. Raskainta on tuntea syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että vaikka kaikkensa yrittää, joku voi yleisössä tulkita tarkoituksen toiseksi ja pahastua.

Hyvän tarinankertojan on helpoin inspiroitua hyvästä ja selkeästä kertomuksesta, jossa on uusi ja ennen kuulematon näkökulma. Raskaiksi koetuissa hetkissä auttavat työtoverit, joihin voi luottaa ja joiden kanssa keskustelu vaikeistakin asioista onnistuu. Tiedämme, että hyvin kerrottuja tarinoita jakamalla voimme lisätä empatiaa ja uskovat katsojat tai eivät, ainakin meidän teatterissa todella yritetään olla tiedostavia ja oikeudenmukaisia ja kertoa niitä todellisia tarinoita! Sellaisia tarinoita, joiden äärellä myös itse viihdymme ja joista vaikutumme.