näyttelijä

Ilahduin valtavasti huomatessani, että valtakuntamme päälehti Helsingin Sanomat oli ottanut syyskuun viimeisenä jopa pääkirjoitukseensa aiheeksi kulttuurin. Kulttuurialalla työskentelevänä omaan pitkän kokemuksen siitä, että alan saama mediahuomio on usein sangen vähäistä tai vain klikkiotsikoiden värittämää. Nyt Helsingin Sanomat kuitenkin viittasi pääkirjoituksessaan tekemäänsä ansiokkaaseen selvitykseen ja otsikoi asiallisesti Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. Pääkirjoituksessa viitataan HS:n selvitykseen, jolla oli hieman raflaavampi otsikko Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. Pääkirjoituksessa sanotaan mm. seuraavasti:

”Helsingin Sanomien 29.8. haastattelemat järjestäjät kertoivat, että lipun ostaminen jätetään viime tippaan ja eläkeläisryhmiä näkyy katsomoissa entistä vähemmän.” ”Tuoretta tutkimustietoa kulttuurin kulutuksesta ei Suomessa vielä ole, mutta Ruotsissa tehdyn selvityksen mukaan vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen.” ”Tilanne voi vauhdittaa kulttuurin rakennemuutosta, jossa painopiste siirtyy suurista taidelaitoksista pienempiin ja ketterämpiin yksiköihin. Esimerkiksi konserttimusiikkia tai teatteria voi esittää muuallakin kuin suuressa salissa: kodeissa, kouluissa tai vaikka Haltin huipulla, kuten ohjaaja Juha Hurme. Kriisi on usein mahdollisuus, ja tämä kriisi on sitä enemmän kuin useimmat.”

Jyväskylän kaupunginteatteri on iso taidelaitos ja tiedostamme, ettemme ole yhtä ketteriä muutoksiin, kuin pienet. Siinä vaan on ison ja pienen yksi monista eroista. Silti tiedän, että tarvittaessa valtavaa ketteryyttä löytyy tästäkin teatterista! Oli ihana lukea, kuinka markkinointipäällikkömme Jouni Huhtaniemi puhuu yleisön varovaiseksi muuttuneesta ostokäyttäytymisestä Temen eli Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. Huhtaniemi vahvistaa jutussa Hesarinkin esittämää väittämää, että kulttuurin kulutustavat ovat kovasti muuttuneet ja ihmisten ostokäyttäytymisen muutos vaatii teattereita muuttamaan toimintatapojaan. Jouni Huhtaniemi kuitenkin kiittää oma markkinointitiimiään: ”Meillä on hyvä koneisto kontaktoimaan asiakaskuntaa nopeastikin, jos tarve vaatii. Välillä viestintä- ja markkinointitiimimme on venynyt jopa akrobaattisiin suorituksiin pikaisissa peruutustilanteissa.”

Pikaiset peruutustilanteet ovat olleet koronan jälkeen sangen yleisiä. Metelin jutussa puhutaan myös teatterin sisällä tapahtuvista sairauspoissaoloista, jotka itse koen tällä hetkellä yleisökatoa suuremmaksi haasteeksi salien täyttämisen suhteen. Peruutuksia ja roolien paikkauksia on huomattavasti aiempaa enemmän. Teatterilaisena suuri kysymys on, miten saamme toteutettua ydintehtäväämme eli esitettyä esityksiä sairauspoissaoloista huolimatta? Miten saamme säilytettyä harjoituksissa saavutetun korkean taiteellisen tason esityksissämme paikkauksista huolimatta? Ja miten tähän on tultu, ovatko esiintyjät ruvenneet siis sairastamaan enemmän?

Eivät ihmiset ole sen sairaampia kuin ennen. Koronan myötä on vain jäänyt myös teatterissa tavaksi, että sairaana ei tulla enää töihin. Tämä on meillä ihan valtavan iso toimintakulttuurin muutos. Aiemmin näytökset on vedetty alkuperäismiehistöllä, vaikka mitä tapahtuisi. Minä muistan ikuisesti, kuinka aikoinaan työharjoittelussa yksi ensimmäisistä kohtaamistani teatterinjohtajista valisti henkilökuntaansa: ”Tämä on sellainen työpaikka, että täältä ei sitten olla ikinä pois. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta sieltäkin on tultava kipinkapin heti siunauksen jälkeen takaisin!” Ja tätä ohjetta me tunnollisesti noudatimme.

Olen itse esiintynyt vuosien varrella useamman kerran yli neljänkymmenen asteen kuumeessa. Muistan, että kulisseissa eivät jalat kantaneet eikä pää toiminut yhtään. Mutta kun työtoverit työnsivät minut lavalle, esiintymisadrenaliini hoiti niin, että näytteleminen onnistui täysin. Lavalta poissa käynnit vain olivat haasteelliset, kun eivät ne jalat kantaneet 🙂 Muistan myös, kuinka kerran oksennustaudissa yritin osua ämpäreihin, jotka lavan molemmille puolille kulisseihin oli minua varten aseteltu. Piilossa laatta lensi, mutta samaan aikaan juttu kulki ja täysi salillinen yleisöä näistä yksityiskohdista mitään tietämättömänä nautti esityksestä. Se, oliko näissä ja monissa muissa sairaana tehdyissä näytöksissä järkeä, on monitahoinen juttu. Minun sankarimaineeni pysyi toki korkealla työyhteisössä ja yleisö sai luvatut esityksensä. Jälkioireita en saanut enkä ole tätä kirjoittaessani vielä saappaat jalassa menehtynyt, joten joku voisi ajatella, että kyllähän se minun kohdalla kannatti. Toisaalta tiedän monia kollegoja, jotka sydänlihastulehdukseen tai muihin jälkitauteihin menehtyivät. Heidän kohdallaan on selvä, ettei toimintatapa kannattanut. Oliko sairaana töiden tekeminen hyväksyttävää millään muulla työpaikalla? Ehkä oli, ehkä ei, muttei sitä silloin ääneen kummeksuttu. Ihailtiin kyllä.

Teatteriin ”kuului” kauan sairaana töissä-toimintamalli ja nyt taistelemme siitä eroon, sillä on päätetty, että tähän me emme enää suostu. Meilläkin on oikeus sairastaa. On todettu, että taudit menevät selkeästi ohi nopeammin, kun ne sairastetaan kerralla kunnolla. Valtavan pitkät, koko työyhteisön kattavat flunssakaudet ovat toistaiseksi poissa. Tautiketjut eivät enää leviä kulovalkean tavoin. Työhyvinvointi on näiltä osin paljon parempi.

On kuitenkin kurjaa, niin meidän kuin ennen kaikkea yleisön kannalta, että sairastumisten vuoksi joudumme perumaan näytöksiä. Koska sama esiintyjä on usein monissa talon eri esityksissä mukana, emme pysty tarjoamaan perutun tilalle nopeasti korvaavaakaan teosta. Lipunmyynti on tosi kovilla jokaisen peruutuksen kohdalla tavoittaessaan jokaista lipun varannutta. Onneksi he pystyvät jopa akrobaattisiin suorituksiin tarvittaessa! Mutta vaikuttaa peruuntumiset muuhunkin talon sisällä. Peruuntuneet näytökset voivat aiheuttaa pitkän tauon esityksiin ja näin esiintyjät tarvitsevat jossain kohdassa muistiharjoituksen. Sen mahduttaminen valmiiksi täyteen kalenteriin on haasteellista. Lyhyellä varoitusajalla tapahtuneesta peruutuksesta teatteri joutuu maksamaan kaikki esityskulut eli kulut ovat kovat vaikkei tuloja tulisikaan. Kenenkään talous ei kestä loputtomiin tällaista. Ja entäpä tilanne yleisön kannalta – ei varmasti ole houkuttelevaa varata lippuja, järjestää aikaa ja vaatteita ja kyytejä ja lapsenvahteja ja organisoida kaikkia elämyksen mahdollistavia tekijöitä, kun kaiken aikaa on tiedossa suuri vaara, ettei näytöstä lopulta edes järjestetä. Olemme kilpailleet ihmisten vapaa-ajasta aina ja nykytilanne vaikeuttaa kilpailua entisestään. Omalta sohvalta suoratoistopalvelusta lempiohjelman katselu on monelle saatavissa aina, juuri itselle sopivaan aikaan ilman mitään edellä mainittuja ekstrajärjestelyjä. En ihmettele, että se vaihtoehtona houkuttelee todella paljon!

On suuri kysymys, miten teatterit lähitulevaisuudessa ratkaisevat sairastapaustilanteet esitysten kohdalla. Luultavasti henkilökuntaa on saatava reserviin lisää. Tämä tuo korkeiden palkkakustannusten Suomessa paljon lisämenoja, mutta voi turvata esitystoiminnan ja sitä myöten ydintehtävämme säilymisen. Mutta on selvää, ettei pelkästään henkilökunnan kasvattaminen riitä. Teattereiden on luotava monia uusia ratkaisuja yleisön houkuttelemiseksi paikalle. Jos Ruotsin mallin mukaisesti Suomessakin vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen, se on tosi vähän. Se on liian vähän. Se vaatii uudenlaista ajattelua, rohkeita ratkaisuja ja akrobaattisia suorituksia kaikilta työntekijöiltä. Sillä yleisöä me tarvitsemme ja vain yleisölle me teatteria teemme.

Tytti Vänskä

Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009089968.html, viitattu 12.10.22

Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009101988.html, viitattu 12.10.22

Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. https://www.teme.fi/fi/meteli/yleison-varovaisuus-haastaa-teatterin-markkinoinnin/?fbclid=IwAR0cpymHOFOE0tdeDSM4kGROLpj8NcA4v_6lAzvGQGHaM3lyM_j5As0LnbI, viitattu 12.10.22

kirjoittaja on näyttelijä/yleisötyövastaava

Vuosi sitten elämäämme iski näkymätön uhka, kun koronavirus rantautui keskuuteemme. Kaikki muuttui. Myös teatterilla, jonka ovet suljettiin yleisöltä ja moni hieno esitys loppui, pyytämättä ja yllättäen. Ennakoimattomuus uuden edessä aiheutti sen, että jännitys ja ahdistuskin levisi. Töitä yritettiin tehdä ja uutta luoda, mutta haasteet olivat moninaiset. Ajoittain tunnelma oli jopa kaoottinen, koska jotkut pelkäsivät toisiaan. ”Kuka vaan voi olla kantaja. Pelastautukoon ken voi….” Pyrimme siirtymään etätöihin, mutta koska teatteri on lähikontaktilaji etätyö ei ole ihan tämän alan ykkösjuttu.

Syksy kuitenkin koitti, kuten se vuosittain pandemioista riippumatta tekee. Meilläkin oli teatterissa uutta, mitä esittää ja avasimme ovet yleisölle vastuullisesti. Esittämisen riemu oli suunnaton! Uusiin toimintatapoihin oli jo totuttu. Maskit olivat osa asustusta ja käsidesi toivottu hajuste. Elimme hetken miltei normaalisti, kunnes joulukuussa ovet suljettiin jälleen. Jäimme teatterilla tiiviisti omaan kuplaamme, mutta tulevaisuuteen uskoen jatkoimme harjoituksia eli työtä jokainen omalla osastollaan. Esittävässä taiteessa näyttämöltä näkyvä näyttelijöiden temmellys on vain jäävuoren huippu. Vuoren perustassa verstas, ompelimo, kampaamo, tekniikka, hallinto, markkinointi, yleisötyö – kaikki tekevät omaa työtään yhteiseksi hyväksi. Lopputulos eli valmis esitys on aina monen ammattilaisen yhteisen työn tulos. Esitystauon aikana olemme saaneet kaksi esitystä valmiiksi. Työ on jatkunut ja uutta luodaan. Nyt valmistellaan jo ensi syksyn esityksiä. Mutta yleisöä emme ole kohdanneet. On vielä arvoitus, miten tautitilanne maassamme kehittyy eli saammeko kahta valmiiksi tehtyä esitystä edes esittää. Mikä määrä monen ihmisen työtä ja ammattitaitoa on vaarassa vaipua unholaan! Mikä on teatteriesitys, jota esitetään tyhjälle katsomolle? Mitä siitä jää jäljelle, kun kukaan ei sitä ohjaajaa ja muutamaa henkilökunnan edustajaa lukuunottamatta elä, koe, hengitä yhdessä ja keskustele siitä?

Minulla on ihan hirvittävä esitysikävä.

Se tuntuu välillä aivan fyysisenä kipuna. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa. Olen kuullut useamman sanovan, että elävän kulttuurikokemuksen kaipuu sattuu kehossa. Muiden ihmisten ja yhdessä kokemisen kaipuu on niin kova, että tämäkin kokemus on jaettu kokemus. Epämiellyttävä sellainen. Esiintyjä työskentelee katseen alla. Hän hakee hyväksyvää katsetta, mutta on tottunut myös paheksuvaan, arvostelevaan, kriittiseenkin. Katsetta vaille jääminen aiheuttaa tyhjiön. Työstäni ei jää mitään jäljelle, jos sitä ei kukaan näe. Näiden tunnelmien keskellä tuntuu vaikealta tajuta, että moni katsoja ei oikeasti näytä tietävän, mitä esitystauko konkreettisesti työntekijöiden kannalta tarkoittaa. Tietämättömyys aiheuttaa sen, että ilmaan heitetään myös närkästyneitä kommentteja ”menisitte oikeisiin töihin”. Sen kuuleminen nostaa kyyneleet silmiin. Mitä ovat ne oikeat työt, joihin meidän pitäisi mennä? Miksei minun työni ole oikeaa, miksi joku toinen työ on enemmän oikeaa? Uusi teatterinjohtajamme kertoi hänelle sanotun, että ”nyt kun teatteri on suljettu, et sitten voinutkaan aloittaa.” Moni työntekijä tunnistaa kysymyksen ”mitä te teette kun ei ole mitään tekemistä?” Voi kunpa ihmiset tietäisivät. Ja siksikin me nyt kerromme. Avaamme arkeamme, valotamme työnkuviamme lisää.

Näyttelijä Oulusta, meille jyväskyläläisillekin tuttu Maija Andersson avasi upeasti teatterin arkea facebookissa helmikuussa koronakurimuksen keskellä. Pitkässä kirjoituksessaan Maija sanoo näyttelijäntyöstä mm. seuraavasti: ”Tämä ei ole mikään leikkiammatti vaan yliopistossa suoritettava maisterintutkinto. Työ on yhteiskunnallista ja hyvinvointia edistävää. Parhaimmillaan yleisötyötä, nuorisotyötä ja työtä erityisryhmien parissa. Sosiaalinen arvo on todennettavissa. Samalla kun luemme nuorten pahoinvoinnista, suojelevien rakenteiden pettämisestä ja väkivaltaisista teoista nousee kontaktoivan sekä itseilmaisua ja itsetuntemusta vahvistavan taiteen ja työn merkitys.”

Koronakurjimus on osoittanut, kuinka meillä kulttuurin edustajilla on itsellämme vielä paljon tehtävää siinä, miten tuomme työtämme ja sen merkitystä näkyväksi. Kulttuuriala on modernissa valtiossa aivan keskeinen osa henkistä ja taloudellistakin dynamiikkaa. Me olemme olemassa ja meidän merkityksemme vaikuttaa myös esitystauon aikana. Me emme lakkaa olemasta, vaikka ovet ovat kiinni. On todettu, että kun kulttuuriala vaurioituu, vaurioituu koko yhteiskunta, ja pahemmin sekä vaikeammin korjattavissa olevalla tavalla, kuin mitä päättäjät ilmeisesti osaavat edes ajatella. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle, kuin itse kulttuurin kentälle. On todettu myös, ettei tämä ole fraasi, vaan tosiasia. Pahoinvointi, yksinäisyys ja monet mielenterveyden häiriöt ovat tutkitusti lisääntyneet kaikissa väestöryhmissä ja tiukentunut talous ja jumiin kotiin jääminen ovat ajaneet ihmisiä jo jopa äärimmäisiin tekoihin. Yhteisöllisyyden puuttuminen ja luova toiminta yhteisten kiinnostusten parissa, ryhmät, seurat, kerhot – ne kaikki ovat tauolle siirrettyinä jättäneet ison aukon ihmisten elämään. Yksin voi monenlaista kotonaan harrastaa, muttei se kanna määräänsä pidemmälle. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Elämysten jakaminen yhdessä tuo suuren merkityksen elämään. Nyt siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta. Tämän tosiasian edessä olemme me kaikki, myös teatterin sisällä omassa kuplassaan työskentelevät teatterin monet oman alansa ammattilaiset.

Esitysikävä on todellinen, se tuntuu luissa ja ytimissä asti, mutta jonain päivänä ovet jälleen avataan ja ikävä kaikkoaa. Energiat pääsevät taas virtaamaan vapaina. Tunteet voivat maskien takaa tulla näytetyiksi ja läsnäolo ja kontakti saa taas ottaa valtaansa. Jonain päivänä saa jopa koskettaa. Sitä odottaessa työ aktiivisesti jatkuu.