teatteri

Ilahduin valtavasti huomatessani, että valtakuntamme päälehti Helsingin Sanomat oli ottanut syyskuun viimeisenä jopa pääkirjoitukseensa aiheeksi kulttuurin. Kulttuurialalla työskentelevänä omaan pitkän kokemuksen siitä, että alan saama mediahuomio on usein sangen vähäistä tai vain klikkiotsikoiden värittämää. Nyt Helsingin Sanomat kuitenkin viittasi pääkirjoituksessaan tekemäänsä ansiokkaaseen selvitykseen ja otsikoi asiallisesti Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. Pääkirjoituksessa viitataan HS:n selvitykseen, jolla oli hieman raflaavampi otsikko Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. Pääkirjoituksessa sanotaan mm. seuraavasti:

”Helsingin Sanomien 29.8. haastattelemat järjestäjät kertoivat, että lipun ostaminen jätetään viime tippaan ja eläkeläisryhmiä näkyy katsomoissa entistä vähemmän.” ”Tuoretta tutkimustietoa kulttuurin kulutuksesta ei Suomessa vielä ole, mutta Ruotsissa tehdyn selvityksen mukaan vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen.” ”Tilanne voi vauhdittaa kulttuurin rakennemuutosta, jossa painopiste siirtyy suurista taidelaitoksista pienempiin ja ketterämpiin yksiköihin. Esimerkiksi konserttimusiikkia tai teatteria voi esittää muuallakin kuin suuressa salissa: kodeissa, kouluissa tai vaikka Haltin huipulla, kuten ohjaaja Juha Hurme. Kriisi on usein mahdollisuus, ja tämä kriisi on sitä enemmän kuin useimmat.”

Jyväskylän kaupunginteatteri on iso taidelaitos ja tiedostamme, ettemme ole yhtä ketteriä muutoksiin, kuin pienet. Siinä vaan on ison ja pienen yksi monista eroista. Silti tiedän, että tarvittaessa valtavaa ketteryyttä löytyy tästäkin teatterista! Oli ihana lukea, kuinka markkinointipäällikkömme Jouni Huhtaniemi puhuu yleisön varovaiseksi muuttuneesta ostokäyttäytymisestä Temen eli Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. Huhtaniemi vahvistaa jutussa Hesarinkin esittämää väittämää, että kulttuurin kulutustavat ovat kovasti muuttuneet ja ihmisten ostokäyttäytymisen muutos vaatii teattereita muuttamaan toimintatapojaan. Jouni Huhtaniemi kuitenkin kiittää oma markkinointitiimiään: ”Meillä on hyvä koneisto kontaktoimaan asiakaskuntaa nopeastikin, jos tarve vaatii. Välillä viestintä- ja markkinointitiimimme on venynyt jopa akrobaattisiin suorituksiin pikaisissa peruutustilanteissa.”

Pikaiset peruutustilanteet ovat olleet koronan jälkeen sangen yleisiä. Metelin jutussa puhutaan myös teatterin sisällä tapahtuvista sairauspoissaoloista, jotka itse koen tällä hetkellä yleisökatoa suuremmaksi haasteeksi salien täyttämisen suhteen. Peruutuksia ja roolien paikkauksia on huomattavasti aiempaa enemmän. Teatterilaisena suuri kysymys on, miten saamme toteutettua ydintehtäväämme eli esitettyä esityksiä sairauspoissaoloista huolimatta? Miten saamme säilytettyä harjoituksissa saavutetun korkean taiteellisen tason esityksissämme paikkauksista huolimatta? Ja miten tähän on tultu, ovatko esiintyjät ruvenneet siis sairastamaan enemmän?

Eivät ihmiset ole sen sairaampia kuin ennen. Koronan myötä on vain jäänyt myös teatterissa tavaksi, että sairaana ei tulla enää töihin. Tämä on meillä ihan valtavan iso toimintakulttuurin muutos. Aiemmin näytökset on vedetty alkuperäismiehistöllä, vaikka mitä tapahtuisi. Minä muistan ikuisesti, kuinka aikoinaan työharjoittelussa yksi ensimmäisistä kohtaamistani teatterinjohtajista valisti henkilökuntaansa: ”Tämä on sellainen työpaikka, että täältä ei sitten olla ikinä pois. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta sieltäkin on tultava kipinkapin heti siunauksen jälkeen takaisin!” Ja tätä ohjetta me tunnollisesti noudatimme.

Olen itse esiintynyt vuosien varrella useamman kerran yli neljänkymmenen asteen kuumeessa. Muistan, että kulisseissa eivät jalat kantaneet eikä pää toiminut yhtään. Mutta kun työtoverit työnsivät minut lavalle, esiintymisadrenaliini hoiti niin, että näytteleminen onnistui täysin. Lavalta poissa käynnit vain olivat haasteelliset, kun eivät ne jalat kantaneet 🙂 Muistan myös, kuinka kerran oksennustaudissa yritin osua ämpäreihin, jotka lavan molemmille puolille kulisseihin oli minua varten aseteltu. Piilossa laatta lensi, mutta samaan aikaan juttu kulki ja täysi salillinen yleisöä näistä yksityiskohdista mitään tietämättömänä nautti esityksestä. Se, oliko näissä ja monissa muissa sairaana tehdyissä näytöksissä järkeä, on monitahoinen juttu. Minun sankarimaineeni pysyi toki korkealla työyhteisössä ja yleisö sai luvatut esityksensä. Jälkioireita en saanut enkä ole tätä kirjoittaessani vielä saappaat jalassa menehtynyt, joten joku voisi ajatella, että kyllähän se minun kohdalla kannatti. Toisaalta tiedän monia kollegoja, jotka sydänlihastulehdukseen tai muihin jälkitauteihin menehtyivät. Heidän kohdallaan on selvä, ettei toimintatapa kannattanut. Oliko sairaana töiden tekeminen hyväksyttävää millään muulla työpaikalla? Ehkä oli, ehkä ei, muttei sitä silloin ääneen kummeksuttu. Ihailtiin kyllä.

Teatteriin ”kuului” kauan sairaana töissä-toimintamalli ja nyt taistelemme siitä eroon, sillä on päätetty, että tähän me emme enää suostu. Meilläkin on oikeus sairastaa. On todettu, että taudit menevät selkeästi ohi nopeammin, kun ne sairastetaan kerralla kunnolla. Valtavan pitkät, koko työyhteisön kattavat flunssakaudet ovat toistaiseksi poissa. Tautiketjut eivät enää leviä kulovalkean tavoin. Työhyvinvointi on näiltä osin paljon parempi.

On kuitenkin kurjaa, niin meidän kuin ennen kaikkea yleisön kannalta, että sairastumisten vuoksi joudumme perumaan näytöksiä. Koska sama esiintyjä on usein monissa talon eri esityksissä mukana, emme pysty tarjoamaan perutun tilalle nopeasti korvaavaakaan teosta. Lipunmyynti on tosi kovilla jokaisen peruutuksen kohdalla tavoittaessaan jokaista lipun varannutta. Onneksi he pystyvät jopa akrobaattisiin suorituksiin tarvittaessa! Mutta vaikuttaa peruuntumiset muuhunkin talon sisällä. Peruuntuneet näytökset voivat aiheuttaa pitkän tauon esityksiin ja näin esiintyjät tarvitsevat jossain kohdassa muistiharjoituksen. Sen mahduttaminen valmiiksi täyteen kalenteriin on haasteellista. Lyhyellä varoitusajalla tapahtuneesta peruutuksesta teatteri joutuu maksamaan kaikki esityskulut eli kulut ovat kovat vaikkei tuloja tulisikaan. Kenenkään talous ei kestä loputtomiin tällaista. Ja entäpä tilanne yleisön kannalta – ei varmasti ole houkuttelevaa varata lippuja, järjestää aikaa ja vaatteita ja kyytejä ja lapsenvahteja ja organisoida kaikkia elämyksen mahdollistavia tekijöitä, kun kaiken aikaa on tiedossa suuri vaara, ettei näytöstä lopulta edes järjestetä. Olemme kilpailleet ihmisten vapaa-ajasta aina ja nykytilanne vaikeuttaa kilpailua entisestään. Omalta sohvalta suoratoistopalvelusta lempiohjelman katselu on monelle saatavissa aina, juuri itselle sopivaan aikaan ilman mitään edellä mainittuja ekstrajärjestelyjä. En ihmettele, että se vaihtoehtona houkuttelee todella paljon!

On suuri kysymys, miten teatterit lähitulevaisuudessa ratkaisevat sairastapaustilanteet esitysten kohdalla. Luultavasti henkilökuntaa on saatava reserviin lisää. Tämä tuo korkeiden palkkakustannusten Suomessa paljon lisämenoja, mutta voi turvata esitystoiminnan ja sitä myöten ydintehtävämme säilymisen. Mutta on selvää, ettei pelkästään henkilökunnan kasvattaminen riitä. Teattereiden on luotava monia uusia ratkaisuja yleisön houkuttelemiseksi paikalle. Jos Ruotsin mallin mukaisesti Suomessakin vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen, se on tosi vähän. Se on liian vähän. Se vaatii uudenlaista ajattelua, rohkeita ratkaisuja ja akrobaattisia suorituksia kaikilta työntekijöiltä. Sillä yleisöä me tarvitsemme ja vain yleisölle me teatteria teemme.

Tytti Vänskä

Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009089968.html, viitattu 12.10.22

Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009101988.html, viitattu 12.10.22

Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. https://www.teme.fi/fi/meteli/yleison-varovaisuus-haastaa-teatterin-markkinoinnin/?fbclid=IwAR0cpymHOFOE0tdeDSM4kGROLpj8NcA4v_6lAzvGQGHaM3lyM_j5As0LnbI, viitattu 12.10.22

kirjoittaja on näyttelijä/yleisötyövastaava

Kun olin nuori, läheiseni viljelivät ajatusta ”mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kasvoin luottaen tähän, vaikka karulta ohje aina tuntui. Toinen ahkerasti käytetty sanonta oli myös ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Pakko myöntää, kärsitty on, niin vilua ku nälkää, mutta kruunuja ei vaan ole näkynyt. Menneen vuoden aikana lauseet ovat nousseet mieleen niin itseni kuin muidenkin kohdalla ja usein olen ajatellut, että kyllä nyt on jo niin paljon ”vahvistuttu”, että sais jo riittää. Onpa korona sitten koskettanut suoraan omaa yhteisöä tai ei, pandemia on koskettanut meitä ihan kaikkia. Mieleen on noussut useasti entisten oivien sanontojen rinnalle Haloo Helsingin kappaleesta ”Vapaus käteen jää” kaikkia edellisiä ehkä todempi viisaus ”Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa”. Kyllä, paljon on hajonnut.

On paljon tasoja vielä meidän edessä.
Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä.
Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton,
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.
On ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa.
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa,
ei muistojen päälle kultakerrosta saa.
Hymyilet tai itket, kuinka vaan
ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.
Haloo Helsinki

Tämä kevät meni teatterissa kokonaan yleisökontaktitta. Se on kuulkaa kova paikka jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle. Olen tässä kohtaa hienolla näköalapaikalla. Toiminhan parinkymmenen kokopäivänäyttelijätyövuoden jälkeen nyt sekä näyttelijänä että toimistotyöläisen hommissa yleisötyöntekijänä. Yleisökontaktittomuuteen suhtautumisessa on ollut puolensa ja puolensa.

Olen tänä keväänä istunut työpöytäni ääressä seuraten monet kulttuuriaiheiset webinaarit. Lähes kaikissa on korostettu sitä, miten kulttuurialan freelancereiden ja taidelaitosten yhteistyötä pitää kehittää koronan jälkeisessä hyvin vaikeassa tilanteessa.

Emme kiinteässä teatterissa ole kohdanneet yleisöä, mutta olemme voineet tehdä työtä koko ajan ja harjoitella uutta. Olemme olleet iskuvalmiudessa kuin aiturit valmiina lähtötelineissään, emmekä tule tarvitsemaan exit-suunnitelman täytäntöönpanon kohdalla siirtymäaikaa, vaan voimme avata ovet turvallisesti heti, kun siihen meille viranomaisten taholta vain lupa annetaan. Monet freelancerit eli friikut ovat jääneet tosi tyhjän päälle ja tilanne tulee jatkumaan heillä vaikeana vielä, sillä kiinteissä teattereissa odottaa moni valmiiksi tehty esitys yhteiskuntamme avautumista. Useampikin teatterinjohtaja on toivonut sosiaalisen median kanavien kautta, että dialogi friikkujen kanssa vahvistuisi ja tekijöiden omat ajatushautomot voisivat tuottaa konkreettisia ideoita siitä, mitä tilanteen helpottamiseksi olisi tehtävissä. Monet ideat, kuten kotimaisten näytelmätekstien aktiivisempi tilaaminen, kotikirjailijat ja erilaiset yhteistyömahdollisuuksien kehittämiset ovatkin jatkuvasti työn alla, koronasta riippumatta. Nyt näitä suunnitelmia täytyy monessa paikassa toteuttaakin. Jostain laitoin muistiin kiinnostavan ehdotuksen siitä, että ohjelmistosuunnittelun periaatteiden ja tulevien suuntien artikulointi tehtäisiin selkeästi ulospäin, jotta tuotantopaikat, ideat ja tekijät voisivat kohdata helpommin. Tästä seurasi luontevana jatkumona idea, että teatterien nettisivuilta löytyisi osio ammattilaisille, joilla selkeästi kerrottaisiin, kenelle teosideoita tai omaa työpanostaan voi ehdottaa ja miten prosessi etenee. Hyvä, että toiveita sanotaan ääneen! Ideoita kuullessa helposti kuitenkin tuntuu, että näinhän me jo toimitaan. Olemme kuulolla ja otamme ideoita vastaan. Vai otammeko? Olemmeko oikeasti avoimia ja helposti lähestyttäviä? Tällaisten ideoitten julkinen esittäminen on osoitus siitä, että emme ole tavoitteessa täydellisesti onnistuneet.

Oman toiminnan kriittinen tarkastelu on kehittymisen kannalta ensisijaisen tärkeä taito. Siinä voi aina kehittyä. Yhä vahvemmin tämä pandemia on tuonut näkyväksi sen ilmiselvyyden, että kaikenlainen dialogin lisääminen ja toisen kuunteleminen on avain uusien ja toimivien ratkaisujen löytämiseen. Yhdessä työtä tehden voivat solmut avautua. Ehkäpä räikein individualismin aika on ohi ja palaamme yhteisöllisempään aikaan. Ehkä. Ja se ei välttämättä ole vain huono asia.

Jos pandemiasta on seurannut monenlaista kurjaa, on siitä seurannut myös hyvää. Niin vaikealta kuin sen myöntäminen välillä tuntuukin. Teatterimme henkilökunnan kesken tehdyssä kyselyssä hyvinä asioina nousi esiin mm. se, että enää ei tulla kipeänä töihin. Moni iloitsi siitä, että kun ihmiset sairastavat kotona, ei tavalliset nuhakuumeetkaan myllerrä enää joukoissa. Pitkittyneet, väsyttävät flunssat ovat kuluttaneet jengiä vuosittain ja nyt tuntuu tärkeältä, että tämä kierre on saatu katkaistua. Se on teatterissa kuulkaa valtava ajatuksen muutos entiseen. Aivan valtava! Teatteri on työpaikka, jossa on todella monen eri ammattikunnan edustajia. Jokainen vastaa omasta tontistaan aika yksin, ja vaikka kaikki perustuu tiiviiseen yhteistyöhön, ei toisen hommaan ole ketään toista tarvittaessa helposti siirrettävissä. En näyttelijänä taivu graafikoksi, eikä ompelija voi tuurata valoteknikkoa, vaikka kaikki lahjakkaita ollaankin. Koska sijaisia ei ole yksinkertaista tällaisessa työyhteisössä käyttää, kaikki pyrkivät sinnittelemään hommissaan sairaslomista huolimatta. Itse muistan elävästi, kuinka nuorena teatterikoululaisena olin töissä Samppalinnan Kesäteatterissa. Heti tervetuliaispuheessaan silloinen johtaja, mainio teatterineuvos Aulis Ruostepuro korosti kaikille, että ”teatteri on semmonen työpaikka, että sieltä ei olla poissa koskaan. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta heti siunaamisen jälkeen tuutte kipin kapin takaisin!” Ja me kaikki totisesti tottelimme.

Koronasta seuranneista hyvistä asioista nykyisessä työyhteisössäni nostan esiin myös kommentin, jossa sanottiin seuraavasti: ”Oon opetellut vetämään tiukempia rajoja työn ja oman jaksamisen suhteen ja alkanut tehdä enemmän semmosia juttuja jotka saa hyvälle mielelle. Vielä on matkaa tasapainoiseen arkeen mutta koronan myötä näitä asioita on pohtinut ihan eri lailla ja vienyt niitä eteenpäin myös työnantajan kanssa.” Joku toinen sanoi, että ”On herännyt tajuamaan monia päälaellaan olleita juttuja työkulttuurista ja työhyvinvoinnista, ja kuinka niitä voitais ottaa keskusteluun ja korjata.” Kolmas kommentoi: ”Olen myös oivaltanut miten paljon esitykset treenien seassa tuulettavat päätä. Kuuden päivän treeniviikko on ihan totista duunii verrattuna siihen, että näyttelis välil jo treenattua pläjäystä.”

Pidän näitä ja monia muita jaettuja oivalluksia aivan mielettömän arvokkaina. Omien rajojen vetäminen ja tasapainoisen arjen hakeminen ovat varmasti haasteita alalla kuin alalla. Teatterilaisilla työ ja harrastus helposti sekoittuvat, koska työ on monille elämäntapa. On aivan fantastista, jos pandemiasta on seurannut tällaista syvää ajatuksenmuutosta. Vastuunotto omasta elämästä on yksi haasteistamme suurimpia. Ei ole helppoa löytää vaihtoehtojen viidakosta itselle sopivinta tapaa elää. Jos korona on tuonut kaivattua tilaa ja aikaa ajatella ja pohtia näitä suuria kysymyksiä, siitähän ei voi olla kuin hyötyä. Niin uusiin ajatuksiin heränneille itselleen, kuin ihan kaikille heidän lähellään.

Koronan vuoksi toimintatavat ovat muuttuneet koko yhteiskunnassamme valtavan digiloikan myötä. Erilaisten neuvottelualustojen käyttö netissä on mahdollistanut kokousten pitämisen yhteisesti ilman fyysistä paikalle tuloa. Se on ollut mullistavaa. Joku työyhteisöstämme kommentoi asiaa seuraavasti: ”Etäkokoukset/koulutukset on hyvin hanskassa myös, mitä ei olis varmaan ilman koronaa. Sit on ollut pakko opetella sietämään kelluvaa olotilaa, epävarmuudessa lillumista.”

On vapautta valita myös toimia toisin, kuin on ennen toiminut. Vapautta ei ole, jos ei ole tilaa, mahdollisuutta ja näköalaa. Kuinka hienoa, että pakkopysähtyminen on vapauttanut luovuutta ja auttanut toisinvalitsemisessa. Suureksi asiaksi työyhteisömme keskusteluissa on noussut myös kiitollisuus. Kiitollisuus työstä, kiitollisuus työtovereista, järisyttävä kiitollisuus siitä, että saamme tehdä työtä intohimoammatissa, kukin omassaan. Se on suuri etuoikeus, jota kaikilla ei maailmassa ole ja se tuntuu juuri nyt ihan valtavan tärkeältä ja hienolta!