teatterieloa

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Ilahduin valtavasti huomatessani, että valtakuntamme päälehti Helsingin Sanomat oli ottanut syyskuun viimeisenä jopa pääkirjoitukseensa aiheeksi kulttuurin. Kulttuurialalla työskentelevänä omaan pitkän kokemuksen siitä, että alan saama mediahuomio on usein sangen vähäistä tai vain klikkiotsikoiden värittämää. Nyt Helsingin Sanomat kuitenkin viittasi pääkirjoituksessaan tekemäänsä ansiokkaaseen selvitykseen ja otsikoi asiallisesti Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. Pääkirjoituksessa viitataan HS:n selvitykseen, jolla oli hieman raflaavampi otsikko Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. Pääkirjoituksessa sanotaan mm. seuraavasti:

”Helsingin Sanomien 29.8. haastattelemat järjestäjät kertoivat, että lipun ostaminen jätetään viime tippaan ja eläkeläisryhmiä näkyy katsomoissa entistä vähemmän.” ”Tuoretta tutkimustietoa kulttuurin kulutuksesta ei Suomessa vielä ole, mutta Ruotsissa tehdyn selvityksen mukaan vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen.” ”Tilanne voi vauhdittaa kulttuurin rakennemuutosta, jossa painopiste siirtyy suurista taidelaitoksista pienempiin ja ketterämpiin yksiköihin. Esimerkiksi konserttimusiikkia tai teatteria voi esittää muuallakin kuin suuressa salissa: kodeissa, kouluissa tai vaikka Haltin huipulla, kuten ohjaaja Juha Hurme. Kriisi on usein mahdollisuus, ja tämä kriisi on sitä enemmän kuin useimmat.”

Jyväskylän kaupunginteatteri on iso taidelaitos ja tiedostamme, ettemme ole yhtä ketteriä muutoksiin, kuin pienet. Siinä vaan on ison ja pienen yksi monista eroista. Silti tiedän, että tarvittaessa valtavaa ketteryyttä löytyy tästäkin teatterista! Oli ihana lukea, kuinka markkinointipäällikkömme Jouni Huhtaniemi puhuu yleisön varovaiseksi muuttuneesta ostokäyttäytymisestä Temen eli Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. Huhtaniemi vahvistaa jutussa Hesarinkin esittämää väittämää, että kulttuurin kulutustavat ovat kovasti muuttuneet ja ihmisten ostokäyttäytymisen muutos vaatii teattereita muuttamaan toimintatapojaan. Jouni Huhtaniemi kuitenkin kiittää oma markkinointitiimiään: ”Meillä on hyvä koneisto kontaktoimaan asiakaskuntaa nopeastikin, jos tarve vaatii. Välillä viestintä- ja markkinointitiimimme on venynyt jopa akrobaattisiin suorituksiin pikaisissa peruutustilanteissa.”

Pikaiset peruutustilanteet ovat olleet koronan jälkeen sangen yleisiä. Metelin jutussa puhutaan myös teatterin sisällä tapahtuvista sairauspoissaoloista, jotka itse koen tällä hetkellä yleisökatoa suuremmaksi haasteeksi salien täyttämisen suhteen. Peruutuksia ja roolien paikkauksia on huomattavasti aiempaa enemmän. Teatterilaisena suuri kysymys on, miten saamme toteutettua ydintehtäväämme eli esitettyä esityksiä sairauspoissaoloista huolimatta? Miten saamme säilytettyä harjoituksissa saavutetun korkean taiteellisen tason esityksissämme paikkauksista huolimatta? Ja miten tähän on tultu, ovatko esiintyjät ruvenneet siis sairastamaan enemmän?

Eivät ihmiset ole sen sairaampia kuin ennen. Koronan myötä on vain jäänyt myös teatterissa tavaksi, että sairaana ei tulla enää töihin. Tämä on meillä ihan valtavan iso toimintakulttuurin muutos. Aiemmin näytökset on vedetty alkuperäismiehistöllä, vaikka mitä tapahtuisi. Minä muistan ikuisesti, kuinka aikoinaan työharjoittelussa yksi ensimmäisistä kohtaamistani teatterinjohtajista valisti henkilökuntaansa: ”Tämä on sellainen työpaikka, että täältä ei sitten olla ikinä pois. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta sieltäkin on tultava kipinkapin heti siunauksen jälkeen takaisin!” Ja tätä ohjetta me tunnollisesti noudatimme.

Olen itse esiintynyt vuosien varrella useamman kerran yli neljänkymmenen asteen kuumeessa. Muistan, että kulisseissa eivät jalat kantaneet eikä pää toiminut yhtään. Mutta kun työtoverit työnsivät minut lavalle, esiintymisadrenaliini hoiti niin, että näytteleminen onnistui täysin. Lavalta poissa käynnit vain olivat haasteelliset, kun eivät ne jalat kantaneet 🙂 Muistan myös, kuinka kerran oksennustaudissa yritin osua ämpäreihin, jotka lavan molemmille puolille kulisseihin oli minua varten aseteltu. Piilossa laatta lensi, mutta samaan aikaan juttu kulki ja täysi salillinen yleisöä näistä yksityiskohdista mitään tietämättömänä nautti esityksestä. Se, oliko näissä ja monissa muissa sairaana tehdyissä näytöksissä järkeä, on monitahoinen juttu. Minun sankarimaineeni pysyi toki korkealla työyhteisössä ja yleisö sai luvatut esityksensä. Jälkioireita en saanut enkä ole tätä kirjoittaessani vielä saappaat jalassa menehtynyt, joten joku voisi ajatella, että kyllähän se minun kohdalla kannatti. Toisaalta tiedän monia kollegoja, jotka sydänlihastulehdukseen tai muihin jälkitauteihin menehtyivät. Heidän kohdallaan on selvä, ettei toimintatapa kannattanut. Oliko sairaana töiden tekeminen hyväksyttävää millään muulla työpaikalla? Ehkä oli, ehkä ei, muttei sitä silloin ääneen kummeksuttu. Ihailtiin kyllä.

Teatteriin ”kuului” kauan sairaana töissä-toimintamalli ja nyt taistelemme siitä eroon, sillä on päätetty, että tähän me emme enää suostu. Meilläkin on oikeus sairastaa. On todettu, että taudit menevät selkeästi ohi nopeammin, kun ne sairastetaan kerralla kunnolla. Valtavan pitkät, koko työyhteisön kattavat flunssakaudet ovat toistaiseksi poissa. Tautiketjut eivät enää leviä kulovalkean tavoin. Työhyvinvointi on näiltä osin paljon parempi.

On kuitenkin kurjaa, niin meidän kuin ennen kaikkea yleisön kannalta, että sairastumisten vuoksi joudumme perumaan näytöksiä. Koska sama esiintyjä on usein monissa talon eri esityksissä mukana, emme pysty tarjoamaan perutun tilalle nopeasti korvaavaakaan teosta. Lipunmyynti on tosi kovilla jokaisen peruutuksen kohdalla tavoittaessaan jokaista lipun varannutta. Onneksi he pystyvät jopa akrobaattisiin suorituksiin tarvittaessa! Mutta vaikuttaa peruuntumiset muuhunkin talon sisällä. Peruuntuneet näytökset voivat aiheuttaa pitkän tauon esityksiin ja näin esiintyjät tarvitsevat jossain kohdassa muistiharjoituksen. Sen mahduttaminen valmiiksi täyteen kalenteriin on haasteellista. Lyhyellä varoitusajalla tapahtuneesta peruutuksesta teatteri joutuu maksamaan kaikki esityskulut eli kulut ovat kovat vaikkei tuloja tulisikaan. Kenenkään talous ei kestä loputtomiin tällaista. Ja entäpä tilanne yleisön kannalta – ei varmasti ole houkuttelevaa varata lippuja, järjestää aikaa ja vaatteita ja kyytejä ja lapsenvahteja ja organisoida kaikkia elämyksen mahdollistavia tekijöitä, kun kaiken aikaa on tiedossa suuri vaara, ettei näytöstä lopulta edes järjestetä. Olemme kilpailleet ihmisten vapaa-ajasta aina ja nykytilanne vaikeuttaa kilpailua entisestään. Omalta sohvalta suoratoistopalvelusta lempiohjelman katselu on monelle saatavissa aina, juuri itselle sopivaan aikaan ilman mitään edellä mainittuja ekstrajärjestelyjä. En ihmettele, että se vaihtoehtona houkuttelee todella paljon!

On suuri kysymys, miten teatterit lähitulevaisuudessa ratkaisevat sairastapaustilanteet esitysten kohdalla. Luultavasti henkilökuntaa on saatava reserviin lisää. Tämä tuo korkeiden palkkakustannusten Suomessa paljon lisämenoja, mutta voi turvata esitystoiminnan ja sitä myöten ydintehtävämme säilymisen. Mutta on selvää, ettei pelkästään henkilökunnan kasvattaminen riitä. Teattereiden on luotava monia uusia ratkaisuja yleisön houkuttelemiseksi paikalle. Jos Ruotsin mallin mukaisesti Suomessakin vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen, se on tosi vähän. Se on liian vähän. Se vaatii uudenlaista ajattelua, rohkeita ratkaisuja ja akrobaattisia suorituksia kaikilta työntekijöiltä. Sillä yleisöä me tarvitsemme ja vain yleisölle me teatteria teemme.

Tytti Vänskä

Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009089968.html, viitattu 12.10.22

Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009101988.html, viitattu 12.10.22

Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. https://www.teme.fi/fi/meteli/yleison-varovaisuus-haastaa-teatterin-markkinoinnin/?fbclid=IwAR0cpymHOFOE0tdeDSM4kGROLpj8NcA4v_6lAzvGQGHaM3lyM_j5As0LnbI, viitattu 12.10.22

*Tytti Vänskä // näyttelijä ja yleisötyöntekijä*

Empatiaa kehiin

Kun teatterissa ihminen katsoo toista ihmistä, hän näkee itsensä. Juha Hurme on sanonut joskus osuvasti, että teatteri on 2500 vuotta vanhaa empatiakoulutusta sekä tekijöille että katsojille. Empatia eli kyky asettua toisen asemaan on teatteritaiteen keskeisin kyky. Se on siten välttämätön taito sekä näyttelijälle että katsojalle.

Näyttelijäopiskelija Veera Herranen haastatteli Juha Hurmetta opinnäytetyöhönsä ”Empatian voima – Teatterin parantava potentiaali”. Opinnäytteessä Herranen kirjoittaa haastattelun annista mm. seuraavasti: ”Hurmeen esimerkki siitä, että ihminen samaistuu Nalle Puhin tilanteeseen, jossa hunaja on loppu ja ymmärtää itse olleensa samankaltaisessa tilanteessa ja sitä kautta pystyy ymmärtämään Nalle Puhin tunteet, kertoo olennaisesti teatterin potentiaalista empatiakyvyn opettajana. (Hurme 25.9.2019.) Se kytkee meidän omat tunteemme näkemäämme ja kokemaamme ja opettaa meitä asettumaan toisen ihmisen puolelle. Teatterissa on onneksi nähtävissä jo kehitys, jossa lavalla nähdään monenlaisia ihmisiä ja kehoja, jolloin empatiakyky erilaista ihmisyyttä kohtaan kasvaa.” (Herranen, Veera, 2020)

Yhteiskuntamme on ylittänyt murroksen, jossa tekoäly on noussut ihmisen rinnalle. Robotit pystyvät tekemään monia töitä, joihin ennen tarvittiin ihmistä. Tätä suuntausta emme voi enää väistää. Merkittävää on kuitenkin ymmärtää, ettei automatisointi voi koskaan sivuuttaa ihmistä kaikessa. Ihmisaivot peittoavat aina koneen asioissa, joissa tarvitaan empatiaa. Hyvään yhteistyöhön ja sujuvaan ongelmanratkaisuun tarvitaan läsnäolevaa katsetta ja syvää yritystä ymmärtää niin toisen ajatuksia kuin tunteitakin. Tähän eivät robotit koskaan pysty.

Ihmisen on hyvä olla empaattinen muita kohtaan, mutta on tärkeä kokea myös itsemyötätuntoa eli empatiaa itseään kohtaan. Ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta ja ymmärrys omasta itsestä vaihtuvissa tilanteissa voi parhaimmillaan lisätä kunnioitusta ja arvostusta. Arvostus voi lisätä suojeluntarvetta. Ihminen suojelee sitä, minkä kokee tärkeäksi, jopa pyhäksi. Se säilyy, mitä suojellaan.

Ohjaustaiteen professori Saana Lavaste on kirjoittanut empatiasta vuonna 2019 Kansallisteatterin blogitekstissä ”Kolme syytä miksi teatteria tarvitaan tulevaisuudessakin – demokratia, empatia, katharsis”. Lavaste sanoo nyrkkisääntönä olevan, että mitä vähemmän toinen muistuttaa meitä itseämme, sitä vaativampaa meidän on tuntea tuota toista kohtaan empatiaa. Lavasteen mukaan kyky tuntea empatiaa vieraita ihmisiä kohtaan vaatii enemmän ”empatialihaksia” kuin kyky tuntea empatiaa omaa perhettä kohtaan. ”Jos pystyy tuntemaan empatiaa kaikkia ihmisiä kohtaan, entäpä muunlajisia eläimiä kohtaan? Teuraseläimiä? Kaloja? Entä puita kohtaan?” (Lavaste 2019.)

Vaikka empatia on taitona tärkeämpää nyt kuin koskaan aiemmin, vaikuttaa se kuitenkin olevan nykyihmiseltä katoava kyky. Kunnioitus kaikkea elollista kohtaan vähenee. Empatian sanotaan olevan ajattelun taito muiden taitojen joukossa. Sitä voisi harjoitella ja harjoittelun myötä kyvyn voisi saada jokainen aktiivisemmin käyttöönsä, mutta monesta syystä johtuen emme vain tee niin. Joku kokee, että empatia olisi syntymässä saatu ominaisuus, eikä edes yritä harjoitella sitä. Niin helppo kuin olisi syyttää nykyihmistä laiskuudesta, on kenties osansa myös keskustelumme polarisoitumisella ja algoritmeillä, jotka eivät suosi kuin kuplautumista. Moni itseään empaattisena pitävä ei tule ajatelleeksi, että pysyttäytyy pitkälti vain oman totuuden edustajien vaikutuspiirissä. Tällöin oma totuus nousee kuin vahingossa yleisen, jopa yhteisen hyvän ohi. Suuntaus ei ole kenellekään toivottavaa. Empatiakykynsä kadottavan ihmiskunnan suunta kun karuimmillaan on vain ekokriisi. Ja hupsista heijaa, sehän onkin jo ympärillämme!

Saana Lavaste sanoo tekstissään:”Jos pystymme lajina kasvamaan empatiankyvyssämme tasolle, joka kattaa sisäänsä kaiken elollisen, alamme väistämättä toimia tavalla, joka mahdollistaa oman hengissä säilymisemme.” (Lavaste, 2019). Emme puhu empatian suhteen siis mistään sen vähemmästä kuin omasta elinehdostamme. Omantunnon kysymysten käsittely, moraalisen mielikuvituksen kehittäminen, sivistyksellinen empatia – kaikki mahdollista teatterin keinoin. Olkaamme siis monipuolisen teatterin vaikutuspiirissä ylpeydellä, ilolla ja oppimisen riemulla. Harrastakaamme, altistakaamme itseämme monenlaisille tarinoille ja monenlaisille ihmiskuville. Niin teatteri tekee hyvää.

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/317946/Herranen_Veera_2020.pdf?sequence=1&isAllowed=y, viitattu 18.11.21

https://kansallisteatteri.fi/blogi/kolme-syyta-miksi-teatteria-tarvitaan-tulevaisuudessakin-demokratia-empatia-katharsis/, viitattu 18.11.21

Tuhat ja yksi tarinaa

”Että mä oon kyllästynyt sanaan narratiivi”, sanoi teatterintekijä harjoituksista kotiin tullessaan. Narratiivi-sanaa on toki viljelty etenkin teatterikeskustelussa viime vuosina paljon. Kuka saa kertoa ja kenen tarinaa ja kenen silmälasien läpi katsomme maailmaa?

Vuosi sitten nämä kysymykset nousivat suureksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituskohun myötä. Kohu nosti esiin tärkeää keskustelua niin kulttuurisesta omimisesta kuin myös sukupuolen esittämisestä. Julkisesti käytyjen keskustelujen myötä on käynyt ilmiselväksi, että termien ja tulkintojen kanssa on oltava tarkkana ja on ymmärrettävä, mitä mikin sana faktisesti tarkoittaa. On ymmärrettävä vähemmistöjen asema, mutta myös oma etuoikeutettu asema. Positio, josta meistä kukin asioita tarkastelee määrittelee näkökulmaamme.

Mielipiteet politisoituvat herkästi ja keskustelusta katoaa rakentavuus, jos mielipiteiden jakolinjat ovat jyrkkiä. Varmojen vastausten sijaan meillä on enimmäkseen vain kiinnostavia huomioita, tuntemuksia ja ajatuksia ja tärkein onkin varmaan tulla tietoiseksi omista ajatuskuluistaan ja näkemyksistään. Tärkeää on ymmärtää, mistä omat ajatukset kumpuavat.

Rakastan tarinoita. Niin satuja kuin elämäkertojakin. Hyvä juttu, hauska sutkaus tai anekdootti pelastaa jokaisen väsyneen hetken. Teatterissa olen aina tarinoiden äärellä, onhan teatterin tekeminen yhtä tarinan kerrontaa. Siinä me olemme ja yhteisesti jaamme hetken. Toiset haltioituvat, kun yksi kertoo. Hyvä tarinankertoja saa aina kuulijat hiljenemään ottaessaan tilanteen haltuun. Hetki on monella tapaa maaginen.

Teatterin esitystilanteessa asetelma on ennalta päätetty ja kertojavuoro ennalta jaettu. Jutun kommentointi säästetään väliajalle ja esityksen jälkeen. Lavalta kerrotaan ja kuulijat yleisössä ottavat vastaan. Käsittelemme teatterissa tuttuja tai uusia aiheita ja joskus onnistumme jopa kertomaan heidän tarinoitaan, joita ei muutoin kuulla. Teatteri voi antaa näin äänen myös hiljaisemmille. Prosessi on pitkä ja monipolvinen. Näytelmäkirjailija valitsee aiheensa ja siitä näkökulman, josta kirjoittaa näytelmänsä. Aihe, teema, kertomus ja sen sävy ovat kaikki valintoja. Ohjaaja lukee tekstiä omasta näkökulmastaan ja tekstin sävy hioutuu. Yhtä lailla näyttelijä tekee valintaa kaikessa toiminnassaan; jokainen ele tai äänenpaino on tietoinen valinta. Paitsi improvisaatioteatterissa. Siinä tarina syntyy vasta muiden edessä.

Me ihmiset emme pyöri täällä pelkästään sattumanvaraisesti. Jokainen tekomme on valintaa. Ajautuminenkin on omalla tavallaan valinta. Valintojen seurauksena elämämme on jatkumo ja sellaisena tavattoman kiinnostava, omanlaisensa ja ainutlaatuinen. Meistä jokaisen elämästä voisi kirjoittaa elämäkerran. Niin sinun, kuin minunkin. Koska kaikkea elämässä tapahtunutta ei voi kuitenkaan mahduttaa yhteen kertomukseen, jokainen elämäkerta muotoutuu valintojen seurauksena. Muisti jo itsessään valitsee, mitä se muistaa. Jos tapahtuma on elämässämme ollut kiinnostava, me todennäköisemmin muistamme sen myöhemmin. Mutta kyllä monenlaista kiinnostavaakin katoaa mielestä ja palaa kenties vasta valokuvien tai muiden kertomien tarinoiden kautta. ”Niin tosiaan, minäkin olin siellä, minäkin osallistuin aikanaan siihen, minäkin…”

On kiinnostavaa, kuinka eri tavalla ihmiset voivat muistaa yhteisesti koetun. Saman perheen lapsilla saattaa olla hyvinkin erilainen mielikuva lapsuudesta. Kaikki totuudet, eriävätkin ovat kuitenkin kantajalleen tosia. Nämä tarinat muovaavat ajatusmaailmaamme.

Millaista tarinaa sinä kerrot itsestäsi? Mikä on näkökulmasi omaan elämääsi tänään? Onko se sama, kuin mitä se oli nuorena?

Lyhyessä ajassa ympäri maailmaa hittikirjaksi osoittautunut Michelle Obaman ”Minun tarinani” on Michellen itsensä kertoma elämäntarina, jonka nainen kertoo upeasti omalla äänellään. Michelle kertoo kirjassaan valinnoistaan. Hän sanoo, että olisi yhtä hyvin voinut kertoa tarinansa myös toisesta näkökulmasta, toisenlaisten linssien läpi. Elämä on niin täynnä tapahtumia, että teemme valintaa jatkuvasti siitä, mitä valitsemme kerrottavaksi. Kaikkea ei voi valita. Valintojen seurauksena meitä katsotaan ja kuullaan tietyllä tavalla.

Kirja puhutteli minua valtavasti. Se oli karu, kaunis, rehellinen, monivaiheinen. Se avarsi näkymää Yhdysvaltojen entisestä ensimmäisestä naisesta kaikkiin suuntiin. Kirjan sivuilla Michelle Obama näyttäytyi ei vain tyyli-ikonina ja upeana ilmestyksenä, vaan myös ihmisenä kaikkine puolineen. Hänkin on äiti, vaimo ja tytär ja hänelläkin on omia haaveita ja unelmia. Eivätkä edes Michellen kaltaisen vaikuttajan kaikki unelmat ole aina toteutuneet. Lasi voi olla puolityhjä tai puolitäysi, riippuen katsojansa näkökulmasta.

Michelle Obama kirjoittaa kirjansa epilogissa rohkaisevasti: ”Olen tavallinen ihminen, joka huomasi kulkevansa epätavallista taivalta. Toivon tarinani kertomalla tekeväni tilaa muille tarinoille ja muille äänille, avartavani käsitystä siitä, kuka kuuluu minnekin ja miksi. — Jokaista minulle avattua ovea kohden olen yrittänyt avata oman oveni muille. — kutsukaamme toisemme sisään. Kenties silloin alamme pelätä vähemmän, tehdä vähemmän vääriä oletuksia ja päästää irti niistä ennakkoluuloista, jotka meitä tarpeettomasti jakavat. Kenties pystymme silloin paremmin ymmärtämään, miltä osin olemme samanlaisia.”

Jos kenen tahansa kokemuksista voi siis kertoa kiinnostavan tarinan, muodostuu ratkaisevaksi se, kuka kertoo ja miten tarina kerrotaan. Hyvää tarinankertojaa ei voita mikään, mutta merkityksellistä on myös se, miksi tarina kerrotaan ja mihin kertomuksella pyritään. Ja tässä päästään teatterintekijän mitan täyttäneeseen ”narratiiviin”: joskus on raskasta pohtia ammatikseen sitä, mikä on narratiivi eli kertomus. Punnita päivittäin, olemmeko kertomassa jostakusta uhri- vai sankaritarinaa. Puntaroida alituiseen, kerrommeko samaa tarinaa ja samasta näkökulmasta kuin niin monet muut. Vahvistammeko stereotypiaa vai tuommeko tarinaan uuden näkökulman? Onko narratiivi totta tänään tässä ja nyt?

Taiteen ja tieteen vapautta on suojeltava eikä taiteen tekijä voi katsoa mitään asiaa vain yhden tietyn ideologian läpi. Itsesensuurille ei kannata antaa liikaa valtaa, mutta olisi ihan kiva olla kohtelias ja huomaavainen. Raskainta on tuntea syyllisyyttä ja pelkoa siitä, että vaikka kaikkensa yrittää, joku voi yleisössä tulkita tarkoituksen toiseksi ja pahastua.

Hyvän tarinankertojan on helpoin inspiroitua hyvästä ja selkeästä kertomuksesta, jossa on uusi ja ennen kuulematon näkökulma. Raskaiksi koetuissa hetkissä auttavat työtoverit, joihin voi luottaa ja joiden kanssa keskustelu vaikeistakin asioista onnistuu. Tiedämme, että hyvin kerrottuja tarinoita jakamalla voimme lisätä empatiaa ja uskovat katsojat tai eivät, ainakin meidän teatterissa todella yritetään olla tiedostavia ja oikeudenmukaisia ja kertoa niitä todellisia tarinoita! Sellaisia tarinoita, joiden äärellä myös itse viihdymme ja joista vaikutumme.