Tytti

Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Ilahduin valtavasti huomatessani, että valtakuntamme päälehti Helsingin Sanomat oli ottanut syyskuun viimeisenä jopa pääkirjoitukseensa aiheeksi kulttuurin. Kulttuurialalla työskentelevänä omaan pitkän kokemuksen siitä, että alan saama mediahuomio on usein sangen vähäistä tai vain klikkiotsikoiden värittämää. Nyt Helsingin Sanomat kuitenkin viittasi pääkirjoituksessaan tekemäänsä ansiokkaaseen selvitykseen ja otsikoi asiallisesti Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. Pääkirjoituksessa viitataan HS:n selvitykseen, jolla oli hieman raflaavampi otsikko Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. Pääkirjoituksessa sanotaan mm. seuraavasti:

”Helsingin Sanomien 29.8. haastattelemat järjestäjät kertoivat, että lipun ostaminen jätetään viime tippaan ja eläkeläisryhmiä näkyy katsomoissa entistä vähemmän.” ”Tuoretta tutkimustietoa kulttuurin kulutuksesta ei Suomessa vielä ole, mutta Ruotsissa tehdyn selvityksen mukaan vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen.” ”Tilanne voi vauhdittaa kulttuurin rakennemuutosta, jossa painopiste siirtyy suurista taidelaitoksista pienempiin ja ketterämpiin yksiköihin. Esimerkiksi konserttimusiikkia tai teatteria voi esittää muuallakin kuin suuressa salissa: kodeissa, kouluissa tai vaikka Haltin huipulla, kuten ohjaaja Juha Hurme. Kriisi on usein mahdollisuus, ja tämä kriisi on sitä enemmän kuin useimmat.”

Jyväskylän kaupunginteatteri on iso taidelaitos ja tiedostamme, ettemme ole yhtä ketteriä muutoksiin, kuin pienet. Siinä vaan on ison ja pienen yksi monista eroista. Silti tiedän, että tarvittaessa valtavaa ketteryyttä löytyy tästäkin teatterista! Oli ihana lukea, kuinka markkinointipäällikkömme Jouni Huhtaniemi puhuu yleisön varovaiseksi muuttuneesta ostokäyttäytymisestä Temen eli Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Meteli-lehdessä Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. Huhtaniemi vahvistaa jutussa Hesarinkin esittämää väittämää, että kulttuurin kulutustavat ovat kovasti muuttuneet ja ihmisten ostokäyttäytymisen muutos vaatii teattereita muuttamaan toimintatapojaan. Jouni Huhtaniemi kuitenkin kiittää oma markkinointitiimiään: ”Meillä on hyvä koneisto kontaktoimaan asiakaskuntaa nopeastikin, jos tarve vaatii. Välillä viestintä- ja markkinointitiimimme on venynyt jopa akrobaattisiin suorituksiin pikaisissa peruutustilanteissa.”

Pikaiset peruutustilanteet ovat olleet koronan jälkeen sangen yleisiä. Metelin jutussa puhutaan myös teatterin sisällä tapahtuvista sairauspoissaoloista, jotka itse koen tällä hetkellä yleisökatoa suuremmaksi haasteeksi salien täyttämisen suhteen. Peruutuksia ja roolien paikkauksia on huomattavasti aiempaa enemmän. Teatterilaisena suuri kysymys on, miten saamme toteutettua ydintehtäväämme eli esitettyä esityksiä sairauspoissaoloista huolimatta? Miten saamme säilytettyä harjoituksissa saavutetun korkean taiteellisen tason esityksissämme paikkauksista huolimatta? Ja miten tähän on tultu, ovatko esiintyjät ruvenneet siis sairastamaan enemmän?

Eivät ihmiset ole sen sairaampia kuin ennen. Koronan myötä on vain jäänyt myös teatterissa tavaksi, että sairaana ei tulla enää töihin. Tämä on meillä ihan valtavan iso toimintakulttuurin muutos. Aiemmin näytökset on vedetty alkuperäismiehistöllä, vaikka mitä tapahtuisi. Minä muistan ikuisesti, kuinka aikoinaan työharjoittelussa yksi ensimmäisistä kohtaamistani teatterinjohtajista valisti henkilökuntaansa: ”Tämä on sellainen työpaikka, että täältä ei sitten olla ikinä pois. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta sieltäkin on tultava kipinkapin heti siunauksen jälkeen takaisin!” Ja tätä ohjetta me tunnollisesti noudatimme.

Olen itse esiintynyt vuosien varrella useamman kerran yli neljänkymmenen asteen kuumeessa. Muistan, että kulisseissa eivät jalat kantaneet eikä pää toiminut yhtään. Mutta kun työtoverit työnsivät minut lavalle, esiintymisadrenaliini hoiti niin, että näytteleminen onnistui täysin. Lavalta poissa käynnit vain olivat haasteelliset, kun eivät ne jalat kantaneet 🙂 Muistan myös, kuinka kerran oksennustaudissa yritin osua ämpäreihin, jotka lavan molemmille puolille kulisseihin oli minua varten aseteltu. Piilossa laatta lensi, mutta samaan aikaan juttu kulki ja täysi salillinen yleisöä näistä yksityiskohdista mitään tietämättömänä nautti esityksestä. Se, oliko näissä ja monissa muissa sairaana tehdyissä näytöksissä järkeä, on monitahoinen juttu. Minun sankarimaineeni pysyi toki korkealla työyhteisössä ja yleisö sai luvatut esityksensä. Jälkioireita en saanut enkä ole tätä kirjoittaessani vielä saappaat jalassa menehtynyt, joten joku voisi ajatella, että kyllähän se minun kohdalla kannatti. Toisaalta tiedän monia kollegoja, jotka sydänlihastulehdukseen tai muihin jälkitauteihin menehtyivät. Heidän kohdallaan on selvä, ettei toimintatapa kannattanut. Oliko sairaana töiden tekeminen hyväksyttävää millään muulla työpaikalla? Ehkä oli, ehkä ei, muttei sitä silloin ääneen kummeksuttu. Ihailtiin kyllä.

Teatteriin ”kuului” kauan sairaana töissä-toimintamalli ja nyt taistelemme siitä eroon, sillä on päätetty, että tähän me emme enää suostu. Meilläkin on oikeus sairastaa. On todettu, että taudit menevät selkeästi ohi nopeammin, kun ne sairastetaan kerralla kunnolla. Valtavan pitkät, koko työyhteisön kattavat flunssakaudet ovat toistaiseksi poissa. Tautiketjut eivät enää leviä kulovalkean tavoin. Työhyvinvointi on näiltä osin paljon parempi.

On kuitenkin kurjaa, niin meidän kuin ennen kaikkea yleisön kannalta, että sairastumisten vuoksi joudumme perumaan näytöksiä. Koska sama esiintyjä on usein monissa talon eri esityksissä mukana, emme pysty tarjoamaan perutun tilalle nopeasti korvaavaakaan teosta. Lipunmyynti on tosi kovilla jokaisen peruutuksen kohdalla tavoittaessaan jokaista lipun varannutta. Onneksi he pystyvät jopa akrobaattisiin suorituksiin tarvittaessa! Mutta vaikuttaa peruuntumiset muuhunkin talon sisällä. Peruuntuneet näytökset voivat aiheuttaa pitkän tauon esityksiin ja näin esiintyjät tarvitsevat jossain kohdassa muistiharjoituksen. Sen mahduttaminen valmiiksi täyteen kalenteriin on haasteellista. Lyhyellä varoitusajalla tapahtuneesta peruutuksesta teatteri joutuu maksamaan kaikki esityskulut eli kulut ovat kovat vaikkei tuloja tulisikaan. Kenenkään talous ei kestä loputtomiin tällaista. Ja entäpä tilanne yleisön kannalta – ei varmasti ole houkuttelevaa varata lippuja, järjestää aikaa ja vaatteita ja kyytejä ja lapsenvahteja ja organisoida kaikkia elämyksen mahdollistavia tekijöitä, kun kaiken aikaa on tiedossa suuri vaara, ettei näytöstä lopulta edes järjestetä. Olemme kilpailleet ihmisten vapaa-ajasta aina ja nykytilanne vaikeuttaa kilpailua entisestään. Omalta sohvalta suoratoistopalvelusta lempiohjelman katselu on monelle saatavissa aina, juuri itselle sopivaan aikaan ilman mitään edellä mainittuja ekstrajärjestelyjä. En ihmettele, että se vaihtoehtona houkuttelee todella paljon!

On suuri kysymys, miten teatterit lähitulevaisuudessa ratkaisevat sairastapaustilanteet esitysten kohdalla. Luultavasti henkilökuntaa on saatava reserviin lisää. Tämä tuo korkeiden palkkakustannusten Suomessa paljon lisämenoja, mutta voi turvata esitystoiminnan ja sitä myöten ydintehtävämme säilymisen. Mutta on selvää, ettei pelkästään henkilökunnan kasvattaminen riitä. Teattereiden on luotava monia uusia ratkaisuja yleisön houkuttelemiseksi paikalle. Jos Ruotsin mallin mukaisesti Suomessakin vain 26 % ihmisistä kuluttaa kulttuuria kuten ennen, se on tosi vähän. Se on liian vähän. Se vaatii uudenlaista ajattelua, rohkeita ratkaisuja ja akrobaattisia suorituksia kaikilta työntekijöiltä. Sillä yleisöä me tarvitsemme ja vain yleisölle me teatteria teemme.

Tytti Vänskä

Moni jättää lipun oston kulttuuri-tapahtumiin viime tinkaan, osa yleisöstä on ”konkreettisesti kuollut”. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009089968.html, viitattu 12.10.22

Yleisökato patistaa kulttuuria kohti uutta. https://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000009101988.html, viitattu 12.10.22

Yleisön varovaisuus haastaa teatterin markkinoinnin. https://www.teme.fi/fi/meteli/yleison-varovaisuus-haastaa-teatterin-markkinoinnin/?fbclid=IwAR0cpymHOFOE0tdeDSM4kGROLpj8NcA4v_6lAzvGQGHaM3lyM_j5As0LnbI, viitattu 12.10.22

kirjoittaja on näyttelijä/yleisötyövastaava

Empatiaa kehiin

Kun teatterissa ihminen katsoo toista ihmistä, hän näkee itsensä. Juha Hurme on sanonut joskus osuvasti, että teatteri on 2500 vuotta vanhaa empatiakoulutusta sekä tekijöille että katsojille. Empatia eli kyky asettua toisen asemaan on teatteritaiteen keskeisin kyky. Se on siten välttämätön taito sekä näyttelijälle että katsojalle.

Näyttelijäopiskelija Veera Herranen haastatteli Juha Hurmetta opinnäytetyöhönsä ”Empatian voima – Teatterin parantava potentiaali”. Opinnäytteessä Herranen kirjoittaa haastattelun annista mm. seuraavasti: ”Hurmeen esimerkki siitä, että ihminen samaistuu Nalle Puhin tilanteeseen, jossa hunaja on loppu ja ymmärtää itse olleensa samankaltaisessa tilanteessa ja sitä kautta pystyy ymmärtämään Nalle Puhin tunteet, kertoo olennaisesti teatterin potentiaalista empatiakyvyn opettajana. (Hurme 25.9.2019.) Se kytkee meidän omat tunteemme näkemäämme ja kokemaamme ja opettaa meitä asettumaan toisen ihmisen puolelle. Teatterissa on onneksi nähtävissä jo kehitys, jossa lavalla nähdään monenlaisia ihmisiä ja kehoja, jolloin empatiakyky erilaista ihmisyyttä kohtaan kasvaa.” (Herranen, Veera, 2020)

Yhteiskuntamme on ylittänyt murroksen, jossa tekoäly on noussut ihmisen rinnalle. Robotit pystyvät tekemään monia töitä, joihin ennen tarvittiin ihmistä. Tätä suuntausta emme voi enää väistää. Merkittävää on kuitenkin ymmärtää, ettei automatisointi voi koskaan sivuuttaa ihmistä kaikessa. Ihmisaivot peittoavat aina koneen asioissa, joissa tarvitaan empatiaa. Hyvään yhteistyöhön ja sujuvaan ongelmanratkaisuun tarvitaan läsnäolevaa katsetta ja syvää yritystä ymmärtää niin toisen ajatuksia kuin tunteitakin. Tähän eivät robotit koskaan pysty.

Ihmisen on hyvä olla empaattinen muita kohtaan, mutta on tärkeä kokea myös itsemyötätuntoa eli empatiaa itseään kohtaan. Ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta ja ymmärrys omasta itsestä vaihtuvissa tilanteissa voi parhaimmillaan lisätä kunnioitusta ja arvostusta. Arvostus voi lisätä suojeluntarvetta. Ihminen suojelee sitä, minkä kokee tärkeäksi, jopa pyhäksi. Se säilyy, mitä suojellaan.

Ohjaustaiteen professori Saana Lavaste on kirjoittanut empatiasta vuonna 2019 Kansallisteatterin blogitekstissä ”Kolme syytä miksi teatteria tarvitaan tulevaisuudessakin – demokratia, empatia, katharsis”. Lavaste sanoo nyrkkisääntönä olevan, että mitä vähemmän toinen muistuttaa meitä itseämme, sitä vaativampaa meidän on tuntea tuota toista kohtaan empatiaa. Lavasteen mukaan kyky tuntea empatiaa vieraita ihmisiä kohtaan vaatii enemmän ”empatialihaksia” kuin kyky tuntea empatiaa omaa perhettä kohtaan. ”Jos pystyy tuntemaan empatiaa kaikkia ihmisiä kohtaan, entäpä muunlajisia eläimiä kohtaan? Teuraseläimiä? Kaloja? Entä puita kohtaan?” (Lavaste 2019.)

Vaikka empatia on taitona tärkeämpää nyt kuin koskaan aiemmin, vaikuttaa se kuitenkin olevan nykyihmiseltä katoava kyky. Kunnioitus kaikkea elollista kohtaan vähenee. Empatian sanotaan olevan ajattelun taito muiden taitojen joukossa. Sitä voisi harjoitella ja harjoittelun myötä kyvyn voisi saada jokainen aktiivisemmin käyttöönsä, mutta monesta syystä johtuen emme vain tee niin. Joku kokee, että empatia olisi syntymässä saatu ominaisuus, eikä edes yritä harjoitella sitä. Niin helppo kuin olisi syyttää nykyihmistä laiskuudesta, on kenties osansa myös keskustelumme polarisoitumisella ja algoritmeillä, jotka eivät suosi kuin kuplautumista. Moni itseään empaattisena pitävä ei tule ajatelleeksi, että pysyttäytyy pitkälti vain oman totuuden edustajien vaikutuspiirissä. Tällöin oma totuus nousee kuin vahingossa yleisen, jopa yhteisen hyvän ohi. Suuntaus ei ole kenellekään toivottavaa. Empatiakykynsä kadottavan ihmiskunnan suunta kun karuimmillaan on vain ekokriisi. Ja hupsista heijaa, sehän onkin jo ympärillämme!

Saana Lavaste sanoo tekstissään:”Jos pystymme lajina kasvamaan empatiankyvyssämme tasolle, joka kattaa sisäänsä kaiken elollisen, alamme väistämättä toimia tavalla, joka mahdollistaa oman hengissä säilymisemme.” (Lavaste, 2019). Emme puhu empatian suhteen siis mistään sen vähemmästä kuin omasta elinehdostamme. Omantunnon kysymysten käsittely, moraalisen mielikuvituksen kehittäminen, sivistyksellinen empatia – kaikki mahdollista teatterin keinoin. Olkaamme siis monipuolisen teatterin vaikutuspiirissä ylpeydellä, ilolla ja oppimisen riemulla. Harrastakaamme, altistakaamme itseämme monenlaisille tarinoille ja monenlaisille ihmiskuville. Niin teatteri tekee hyvää.

Tytti Vänskä

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/317946/Herranen_Veera_2020.pdf?sequence=1&isAllowed=y, viitattu 18.11.21

https://kansallisteatteri.fi/blogi/kolme-syyta-miksi-teatteria-tarvitaan-tulevaisuudessakin-demokratia-empatia-katharsis/, viitattu 18.11.21

Vapaus käteen jää

Kun olin nuori, läheiseni viljelivät ajatusta ”mikä ei tapa, se vahvistaa”. Kasvoin luottaen tähän, vaikka karulta ohje aina tuntui. Toinen ahkerasti käytetty sanonta oli myös ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Pakko myöntää, kärsitty on, niin vilua ku nälkää, mutta kruunuja ei vaan ole näkynyt. Menneen vuoden aikana lauseet ovat nousseet mieleen niin itseni kuin muidenkin kohdalla ja usein olen ajatellut, että kyllä nyt on jo niin paljon ”vahvistuttu”, että sais jo riittää. Onpa korona sitten koskettanut suoraan omaa yhteisöä tai ei, pandemia on koskettanut meitä ihan kaikkia. Mieleen on noussut useasti entisten oivien sanontojen rinnalle Haloo Helsingin kappaleesta ”Vapaus käteen jää” kaikkia edellisiä ehkä todempi viisaus ”Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa”. Kyllä, paljon on hajonnut.

On paljon tasoja vielä meidän edessä.
Vanhat kivet ja puut, energiakenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä.
Tuhon kynsissä on, aikamme sieluton,
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen.
Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainut mitä käteen jää.
On ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa.
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa,
ei muistojen päälle kultakerrosta saa.
Hymyilet tai itket, kuinka vaan
ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan.
Haloo Helsinki

Tämä kevät meni teatterissa kokonaan yleisökontaktitta. Se on kuulkaa kova paikka jokaiselle esiintyvälle taiteilijalle. Olen tässä kohtaa hienolla näköalapaikalla. Toiminhan parinkymmenen kokopäivänäyttelijätyövuoden jälkeen nyt sekä näyttelijänä että toimistotyöläisen hommissa yleisötyöntekijänä. Yleisökontaktittomuuteen suhtautumisessa on ollut puolensa ja puolensa.

Olen tänä keväänä istunut työpöytäni ääressä seuraten monet kulttuuriaiheiset webinaarit. Lähes kaikissa on korostettu sitä, miten kulttuurialan freelancereiden ja taidelaitosten yhteistyötä pitää kehittää koronan jälkeisessä hyvin vaikeassa tilanteessa.

Emme kiinteässä teatterissa ole kohdanneet yleisöä, mutta olemme voineet tehdä työtä koko ajan ja harjoitella uutta. Olemme olleet iskuvalmiudessa kuin aiturit valmiina lähtötelineissään, emmekä tule tarvitsemaan exit-suunnitelman täytäntöönpanon kohdalla siirtymäaikaa, vaan voimme avata ovet turvallisesti heti, kun siihen meille viranomaisten taholta vain lupa annetaan. Monet freelancerit eli friikut ovat jääneet tosi tyhjän päälle ja tilanne tulee jatkumaan heillä vaikeana vielä, sillä kiinteissä teattereissa odottaa moni valmiiksi tehty esitys yhteiskuntamme avautumista. Useampikin teatterinjohtaja on toivonut sosiaalisen median kanavien kautta, että dialogi friikkujen kanssa vahvistuisi ja tekijöiden omat ajatushautomot voisivat tuottaa konkreettisia ideoita siitä, mitä tilanteen helpottamiseksi olisi tehtävissä. Monet ideat, kuten kotimaisten näytelmätekstien aktiivisempi tilaaminen, kotikirjailijat ja erilaiset yhteistyömahdollisuuksien kehittämiset ovatkin jatkuvasti työn alla, koronasta riippumatta. Nyt näitä suunnitelmia täytyy monessa paikassa toteuttaakin. Jostain laitoin muistiin kiinnostavan ehdotuksen siitä, että ohjelmistosuunnittelun periaatteiden ja tulevien suuntien artikulointi tehtäisiin selkeästi ulospäin, jotta tuotantopaikat, ideat ja tekijät voisivat kohdata helpommin. Tästä seurasi luontevana jatkumona idea, että teatterien nettisivuilta löytyisi osio ammattilaisille, joilla selkeästi kerrottaisiin, kenelle teosideoita tai omaa työpanostaan voi ehdottaa ja miten prosessi etenee. Hyvä, että toiveita sanotaan ääneen! Ideoita kuullessa helposti kuitenkin tuntuu, että näinhän me jo toimitaan. Olemme kuulolla ja otamme ideoita vastaan. Vai otammeko? Olemmeko oikeasti avoimia ja helposti lähestyttäviä? Tällaisten ideoitten julkinen esittäminen on osoitus siitä, että emme ole tavoitteessa täydellisesti onnistuneet.

Oman toiminnan kriittinen tarkastelu on kehittymisen kannalta ensisijaisen tärkeä taito. Siinä voi aina kehittyä. Yhä vahvemmin tämä pandemia on tuonut näkyväksi sen ilmiselvyyden, että kaikenlainen dialogin lisääminen ja toisen kuunteleminen on avain uusien ja toimivien ratkaisujen löytämiseen. Yhdessä työtä tehden voivat solmut avautua. Ehkäpä räikein individualismin aika on ohi ja palaamme yhteisöllisempään aikaan. Ehkä. Ja se ei välttämättä ole vain huono asia.

Jos pandemiasta on seurannut monenlaista kurjaa, on siitä seurannut myös hyvää. Niin vaikealta kuin sen myöntäminen välillä tuntuukin. Teatterimme henkilökunnan kesken tehdyssä kyselyssä hyvinä asioina nousi esiin mm. se, että enää ei tulla kipeänä töihin. Moni iloitsi siitä, että kun ihmiset sairastavat kotona, ei tavalliset nuhakuumeetkaan myllerrä enää joukoissa. Pitkittyneet, väsyttävät flunssat ovat kuluttaneet jengiä vuosittain ja nyt tuntuu tärkeältä, että tämä kierre on saatu katkaistua. Se on teatterissa kuulkaa valtava ajatuksen muutos entiseen. Aivan valtava! Teatteri on työpaikka, jossa on todella monen eri ammattikunnan edustajia. Jokainen vastaa omasta tontistaan aika yksin, ja vaikka kaikki perustuu tiiviiseen yhteistyöhön, ei toisen hommaan ole ketään toista tarvittaessa helposti siirrettävissä. En näyttelijänä taivu graafikoksi, eikä ompelija voi tuurata valoteknikkoa, vaikka kaikki lahjakkaita ollaankin. Koska sijaisia ei ole yksinkertaista tällaisessa työyhteisössä käyttää, kaikki pyrkivät sinnittelemään hommissaan sairaslomista huolimatta. Itse muistan elävästi, kuinka nuorena teatterikoululaisena olin töissä Samppalinnan Kesäteatterissa. Heti tervetuliaispuheessaan silloinen johtaja, mainio teatterineuvos Aulis Ruostepuro korosti kaikille, että ”teatteri on semmonen työpaikka, että sieltä ei olla poissa koskaan. Omiin hautajaisiinne saatte mennä, mutta heti siunaamisen jälkeen tuutte kipin kapin takaisin!” Ja me kaikki totisesti tottelimme.

Koronasta seuranneista hyvistä asioista nykyisessä työyhteisössäni nostan esiin myös kommentin, jossa sanottiin seuraavasti: ”Oon opetellut vetämään tiukempia rajoja työn ja oman jaksamisen suhteen ja alkanut tehdä enemmän semmosia juttuja jotka saa hyvälle mielelle. Vielä on matkaa tasapainoiseen arkeen mutta koronan myötä näitä asioita on pohtinut ihan eri lailla ja vienyt niitä eteenpäin myös työnantajan kanssa.” Joku toinen sanoi, että ”On herännyt tajuamaan monia päälaellaan olleita juttuja työkulttuurista ja työhyvinvoinnista, ja kuinka niitä voitais ottaa keskusteluun ja korjata.” Kolmas kommentoi: ”Olen myös oivaltanut miten paljon esitykset treenien seassa tuulettavat päätä. Kuuden päivän treeniviikko on ihan totista duunii verrattuna siihen, että näyttelis välil jo treenattua pläjäystä.”

Pidän näitä ja monia muita jaettuja oivalluksia aivan mielettömän arvokkaina. Omien rajojen vetäminen ja tasapainoisen arjen hakeminen ovat varmasti haasteita alalla kuin alalla. Teatterilaisilla työ ja harrastus helposti sekoittuvat, koska työ on monille elämäntapa. On aivan fantastista, jos pandemiasta on seurannut tällaista syvää ajatuksenmuutosta. Vastuunotto omasta elämästä on yksi haasteistamme suurimpia. Ei ole helppoa löytää vaihtoehtojen viidakosta itselle sopivinta tapaa elää. Jos korona on tuonut kaivattua tilaa ja aikaa ajatella ja pohtia näitä suuria kysymyksiä, siitähän ei voi olla kuin hyötyä. Niin uusiin ajatuksiin heränneille itselleen, kuin ihan kaikille heidän lähellään.

Koronan vuoksi toimintatavat ovat muuttuneet koko yhteiskunnassamme valtavan digiloikan myötä. Erilaisten neuvottelualustojen käyttö netissä on mahdollistanut kokousten pitämisen yhteisesti ilman fyysistä paikalle tuloa. Se on ollut mullistavaa. Joku työyhteisöstämme kommentoi asiaa seuraavasti: ”Etäkokoukset/koulutukset on hyvin hanskassa myös, mitä ei olis varmaan ilman koronaa. Sit on ollut pakko opetella sietämään kelluvaa olotilaa, epävarmuudessa lillumista.”

On vapautta valita myös toimia toisin, kuin on ennen toiminut. Vapautta ei ole, jos ei ole tilaa, mahdollisuutta ja näköalaa. Kuinka hienoa, että pakkopysähtyminen on vapauttanut luovuutta ja auttanut toisinvalitsemisessa. Suureksi asiaksi työyhteisömme keskusteluissa on noussut myös kiitollisuus. Kiitollisuus työstä, kiitollisuus työtovereista, järisyttävä kiitollisuus siitä, että saamme tehdä työtä intohimoammatissa, kukin omassaan. Se on suuri etuoikeus, jota kaikilla ei maailmassa ole ja se tuntuu juuri nyt ihan valtavan tärkeältä ja hienolta!

Tytti Vänskä // näyttelijä ja yleisötyöntekijä

Ihmisen ikävä toisen luo

Vuosi sitten elämäämme iski näkymätön uhka, kun koronavirus rantautui keskuuteemme. Kaikki muuttui. Myös teatterilla, jonka ovet suljettiin yleisöltä ja moni hieno esitys loppui, pyytämättä ja yllättäen. Ennakoimattomuus uuden edessä aiheutti sen, että jännitys ja ahdistuskin levisi. Töitä yritettiin tehdä ja uutta luoda, mutta haasteet olivat moninaiset. Ajoittain tunnelma oli jopa kaoottinen, koska jotkut pelkäsivät toisiaan. ”Kuka vaan voi olla kantaja. Pelastautukoon ken voi….” Pyrimme siirtymään etätöihin, mutta koska teatteri on lähikontaktilaji etätyö ei ole ihan tämän alan ykkösjuttu.

Syksy kuitenkin koitti, kuten se vuosittain pandemioista riippumatta tekee. Meilläkin oli teatterissa uutta, mitä esittää ja avasimme ovet yleisölle vastuullisesti. Esittämisen riemu oli suunnaton! Uusiin toimintatapoihin oli jo totuttu. Maskit olivat osa asustusta ja käsidesi toivottu hajuste. Elimme hetken miltei normaalisti, kunnes joulukuussa ovet suljettiin jälleen. Jäimme teatterilla tiiviisti omaan kuplaamme, mutta tulevaisuuteen uskoen jatkoimme harjoituksia eli työtä jokainen omalla osastollaan. Esittävässä taiteessa näyttämöltä näkyvä näyttelijöiden temmellys on vain jäävuoren huippu. Vuoren perustassa verstas, ompelimo, kampaamo, tekniikka, hallinto, markkinointi, yleisötyö – kaikki tekevät omaa työtään yhteiseksi hyväksi. Lopputulos eli valmis esitys on aina monen ammattilaisen yhteisen työn tulos. Esitystauon aikana olemme saaneet kaksi esitystä valmiiksi. Työ on jatkunut ja uutta luodaan. Nyt valmistellaan jo ensi syksyn esityksiä. Mutta yleisöä emme ole kohdanneet. On vielä arvoitus, miten tautitilanne maassamme kehittyy eli saammeko kahta valmiiksi tehtyä esitystä edes esittää. Mikä määrä monen ihmisen työtä ja ammattitaitoa on vaarassa vaipua unholaan! Mikä on teatteriesitys, jota esitetään tyhjälle katsomolle? Mitä siitä jää jäljelle, kun kukaan ei sitä ohjaajaa ja muutamaa henkilökunnan edustajaa lukuunottamatta elä, koe, hengitä yhdessä ja keskustele siitä?

Minulla on ihan hirvittävä esitysikävä.

Se tuntuu välillä aivan fyysisenä kipuna. Sydän tuntuu pakahtuvan rinnassa. Olen kuullut useamman sanovan, että elävän kulttuurikokemuksen kaipuu sattuu kehossa. Muiden ihmisten ja yhdessä kokemisen kaipuu on niin kova, että tämäkin kokemus on jaettu kokemus. Epämiellyttävä sellainen. Esiintyjä työskentelee katseen alla. Hän hakee hyväksyvää katsetta, mutta on tottunut myös paheksuvaan, arvostelevaan, kriittiseenkin. Katsetta vaille jääminen aiheuttaa tyhjiön. Työstäni ei jää mitään jäljelle, jos sitä ei kukaan näe. Näiden tunnelmien keskellä tuntuu vaikealta tajuta, että moni katsoja ei oikeasti näytä tietävän, mitä esitystauko konkreettisesti työntekijöiden kannalta tarkoittaa. Tietämättömyys aiheuttaa sen, että ilmaan heitetään myös närkästyneitä kommentteja ”menisitte oikeisiin töihin”. Sen kuuleminen nostaa kyyneleet silmiin. Mitä ovat ne oikeat työt, joihin meidän pitäisi mennä? Miksei minun työni ole oikeaa, miksi joku toinen työ on enemmän oikeaa? Uusi teatterinjohtajamme kertoi hänelle sanotun, että ”nyt kun teatteri on suljettu, et sitten voinutkaan aloittaa.” Moni työntekijä tunnistaa kysymyksen ”mitä te teette kun ei ole mitään tekemistä?” Voi kunpa ihmiset tietäisivät. Ja siksikin me nyt kerromme. Avaamme arkeamme, valotamme työnkuviamme lisää.

Näyttelijä Oulusta, meille jyväskyläläisillekin tuttu Maija Andersson avasi upeasti teatterin arkea facebookissa helmikuussa koronakurimuksen keskellä. Pitkässä kirjoituksessaan Maija sanoo näyttelijäntyöstä mm. seuraavasti: ”Tämä ei ole mikään leikkiammatti vaan yliopistossa suoritettava maisterintutkinto. Työ on yhteiskunnallista ja hyvinvointia edistävää. Parhaimmillaan yleisötyötä, nuorisotyötä ja työtä erityisryhmien parissa. Sosiaalinen arvo on todennettavissa. Samalla kun luemme nuorten pahoinvoinnista, suojelevien rakenteiden pettämisestä ja väkivaltaisista teoista nousee kontaktoivan sekä itseilmaisua ja itsetuntemusta vahvistavan taiteen ja työn merkitys.”

Koronakurjimus on osoittanut, kuinka meillä kulttuurin edustajilla on itsellämme vielä paljon tehtävää siinä, miten tuomme työtämme ja sen merkitystä näkyväksi. Kulttuuriala on modernissa valtiossa aivan keskeinen osa henkistä ja taloudellistakin dynamiikkaa. Me olemme olemassa ja meidän merkityksemme vaikuttaa myös esitystauon aikana. Me emme lakkaa olemasta, vaikka ovet ovat kiinni. On todettu, että kun kulttuuriala vaurioituu, vaurioituu koko yhteiskunta, ja pahemmin sekä vaikeammin korjattavissa olevalla tavalla, kuin mitä päättäjät ilmeisesti osaavat edes ajatella. Vaikutukset ulottuvat paljon laajemmalle, kuin itse kulttuurin kentälle. On todettu myös, ettei tämä ole fraasi, vaan tosiasia. Pahoinvointi, yksinäisyys ja monet mielenterveyden häiriöt ovat tutkitusti lisääntyneet kaikissa väestöryhmissä ja tiukentunut talous ja jumiin kotiin jääminen ovat ajaneet ihmisiä jo jopa äärimmäisiin tekoihin. Yhteisöllisyyden puuttuminen ja luova toiminta yhteisten kiinnostusten parissa, ryhmät, seurat, kerhot – ne kaikki ovat tauolle siirrettyinä jättäneet ison aukon ihmisten elämään. Yksin voi monenlaista kotonaan harrastaa, muttei se kanna määräänsä pidemmälle. Ihminen tarvitsee toista ihmistä. Elämysten jakaminen yhdessä tuo suuren merkityksen elämään. Nyt siihen ei vain ole ollut mahdollisuutta. Tämän tosiasian edessä olemme me kaikki, myös teatterin sisällä omassa kuplassaan työskentelevät teatterin monet oman alansa ammattilaiset.

Esitysikävä on todellinen, se tuntuu luissa ja ytimissä asti, mutta jonain päivänä ovet jälleen avataan ja ikävä kaikkoaa. Energiat pääsevät taas virtaamaan vapaina. Tunteet voivat maskien takaa tulla näytetyiksi ja läsnäolo ja kontakti saa taas ottaa valtaansa. Jonain päivänä saa jopa koskettaa. Sitä odottaessa työ aktiivisesti jatkuu.